Olin alkuviikosta tilaisuudessa, jossa puhuttiin avoimesta datasta.
Olen yrittänyt viime aikoina ymmärtää, mitä avoimella datalla oikeastaan tarkoitetaan. Jotenkin se liittyy tähän puuhaan, jossa keräilen kaikenlaisia asioita tietokoneelleni, vähän muuallekin ja sitten annan sen olla kaikkien saatavilla.
Meille kerrottiin kiinnostavista avoimen datan tarjoamista liiketoimintamahdollisuuksista. Itse ymmärrän avoimen datan parhaiten karttasovellusten avulla. Kun maanmittauslaitos (tai mikä sen nimi nykyisin onkaan) avasi kaiken paikkatiedon vapaaseen käyttöön, on syntynyt monia tai ainakin joitakin minunkin käyttämiä hienoja sovelluksia. Oma suosikkini on junat kartalla -sovellus, josta näkee Suomen rautateillä liikkuvien junien liikkumisen reaaliaiaikaisesti. En kyllä ymmärrä, miten tuolla sovelluksella tekee menestyvää liiketoimintaa, mutta sovellus on kiva.
Tarkistan sovelluksen avulla nukkumaanmenoaikani katsomalla, onko H727 jo saapumassa Joensuuhun.
Raijan ja Erkin arkiston kannalta kiinnostavinta antia tilaisuudessa oli kansallisarkiston tekemän upean digitointiurakan esittely. Siinä on tähän mennessä digitoitu ja julkaistu suomalaisia sanomalehtia aina 1910-luvun alkupuolelle asti. Joku sanoi, että lehtien selailu on koukuttavaa. Olen samaa mieltä.
Tosin en oikein keksinyt, mitä yli sadan vuoden vanhoista lehdistä selaisin. Ajattelin kokeilla umpimähkäisesti esi-isien nimillä tehtävää hakua. Huomasin yhden hankaluuden: en tiedä kovin paljoa isovanhempieni vanhempien elämästä. En muista ulkoa edes heidän nimiään. Sitäpaitsi 1800-luvun loppupuolen Hämeessä nimet ovat mitä sattuu - tarkoitan, että en ole suinkaan varma siitä, millä nimellä isoisäni isää on kutsuttu. Nimeämisen perusteena on ollut isän etunimeä ja ilmeisesti vielä tärkeämpi nimeämisen peruste on ollut paikka, tila missä on asuttu. Ja sehän on voinut vaihtua. Eivät kaikki samalle tilalle ole jääneet.
Jotta yli sadan vuoden takaisista lehdistä voisi löytää jotakin henkilökohtaista, on selvitettävä sukua. Harmi, että kirkonkirjat eivät ole avointa dataa. Onneksi on kuitenkin kehitetty sukulaisistaan kiinnostuneita varten sukupuusovelluksia, jotka hyödyntävät ihmisten itse hankkimaa dataa. Ne ovat onnistuneet tekemään uteliaisuudesta liiketoimintaa. Minäkin annoin luottokorttitietoni MyHeritagelle ja kas, nyt voin muutamalla klikkauksella hyötyä sukulaisteni tekemistä sukuselvityksistä. Tiedän nyt, että vuonna 1630 syntynyt Påhl Alhoin on suora esi-vanhempani. Laiskurina en ole antanut näihin talkoisiin minkäänlaista muuta panosta kuin luottokorttitietoni, jonka avulla MyHeritage (UK) Ltd voi periä korvauksen siitä, että saan sukulaisteni tekemän selvitystyön käyttööni. Epistä. Kiitos. Anteeksi.
Kyseessä on siis mainio, ei kovin avoin, mutta toimiva sovellus, jossa hyödynnetään tietoa ihmisten syntymästä, kuolemasta ja perheenjäsenistä.
Päätin etsiä lehtitietoa isoäitini isän nimellä. Jo lapsena pidin isoäitini tyttönimestä. En koskaan tavannut isäni äitiä, mutta minua harmittaa, että sukunimeksi sattui Uotila. Se yhdistettynä Suomen tavallisimpiin kuuluvaan etunimiin tuottaa aika tylsän keskiarvon. Sen sijaan Vihtori Voivala olisi nyt hinee voittajan nimi. Isoäitini tyttönimi oli Voivala ja hänen isänsä oli Erik Voivala ja he asuivat Lammilla. Jos siis nämä tiedot pitävät paikkansa. Uskon niin.
Etsin sitten digi.kansalliskirjasto.fi -palvelusta isoäitini isän nimellä jotakin. Ja kas, löytyi ilmoitus Hämeen Sanomista kesältä 1904, jossa tarjotaan tehtävksi heinää kylvö- sekä luonnonniityiltä. Paikka on Lammin pitäjän Palosten kylä ja allekirjoituksena Erik Voivala. Luulen, että tämä on todiste esi-isäin heinäbusineksestä.
Koska Raijan ja Erkin arkisto on suurimmaksi osaksi avointa sekin, antaa Googlessa hakusana "Erik Voivala" ensimmäisenä linkin Erkin muistelmiin. Siellä Erkki kuvaa isoisäänsä (jota hän ei ole itse ehtinyt tavata) kohtalaisen businessorientoituneeksi maanvilvelijäksi. Näin Erkki kertoo Erikistä: "Hän harrasti myös hevoskauppaa ja kävi ahkerasti markkinoilla. Ennen torille menoa hän piiskasi salaa myytävää hevosta, että se oli viireempi." Eiköhän heinäkauppias liene isoäitini isä.
Kansalliskirjaston digiprojekti on upea! Kyllä tällaisen tiedon hakeminen aina pääsiäismunan etsimisen voittaa. Harmi, että avointa aineistoa ei ole tuoreemmalta ajalta. Tai ehkä se on onni, koska tuskin selailisin näitä yli sata vuotta vanhoja lehtiä, jos tarjolla olisi isovanhempieni nuoruuden ja aikuisuuden ajan lehtiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti