Arkistointi
on muiden askareiden vuoksi hidastunut. Raijan ja Erkin muistelemisen suunta
ohjaa amatöörin arkistonmuodostusta, eivätkä asiat suinkaan ole edenneet
projektiteollisuuden ihanteiden mukaisesti suoraviivaisesti kohti myöhempiä
aikoja. Myötäilen tilanteita, Raijan ja Erkin mielialoja ja omia
mielitekojani. Suunta on viime aikoina ollut kohti aikoja ennen Erkin syntymää.
Lokakuun lopulla pidettiin Erkin
90-vuotissyntymäpäivää.
Silloin, kuten monesti muulloinkin Erkki muisteli oman isänsä,
Vihtori Uotilan, vaiheita.
Erkin hallussa on kaksi Vihtorin
vuonna 1918 omaisilleen rintamalta lähettämää
kirjettä, 15 Vihtorin rintamalle ja pian sodan
jälkeen Tampereelle saamaansa kirjettä
silloisilta tyttöystäviltään
ja tutuilta, Vihtorin suojeluskunnan jäsenkirja
vuodelta 1919 ja Vihtorin veljen, Walfrid Uotilan Maatalouskalenteri vuodelta
1918. Lisäksi Erkin hallussa on kolme Vihtorin
Erkille ja Raijalle ja ”heidän
pikkuisilleen” (siis periaatteessa myös
minulle) lähettämää
kirjettä ja neljä
muuta kirjettä, joista kolme on Vihtorin ja insinööri
Kulhian välistä
kirjeenvaihtoa. Niissä käsitellään
muun muassa vuoden 1918 tapahtumia. Kahdestakymmenestäkuudesta
pitkään tallessa pidetystä
dokumentista vain muutama kirje ei liity suoranaisesti vuoteen 1918.
Suvun vaiheet ensimmäisen
maailmansodan aikoihin tuntuvat olevan tärkeitä
– ainakin sillä
perusteella, että nuo edellä
mainitut dokumentit on pidetty tallessa vuosikymmeniä
ja jotenkin ne ovat Erkin haltuun päätyneet.
Ne taitavat olla vanhimmat Raijan ja Erkin hallussa olevat kirjeet, joten
digitoin ja arkistoin ne kaikki. Maatalouskalenterissa on paljon kaikkea muuta
kuin maatalousasiaa. Kalenterin alkuperäinen
haltija, Walfrid Uotila, kuoli jo helmikuussa 1918. Sinne ovat ilmeisesti
Walfridin siskot kirjoittaneet runoja ja laulunsanoja ja muuta. Sitä en digitoi, mutta tallessa se
pidetään kuitenkin.
En tiedä,
kuinka paljon Erkki oman isänsä
kanssa vuoden 1918 asioista puhui nuorempana. Moneen kertaan kuulemani tarinan
ydin – niin kuin minä
sen ymmärrän
– korostaa anteeksiantoa, sattumaa ja
neuvokkuutta. Voit kuunnella sen muisteluversion, jonka Erkki minulle
90-vuotissyntympäivänsä
jälkeen kertoi. Tallensin haastattelun
arkistoon ryhmään ”Erkki
vanhemmat”. Arkistossa on
saatavilla myös Erkin erillinen, vuoden 1918
tapahtumia käsittelevä
esitelmä vuodelta 1993. Ne julkaisen saman tien. Vuonna 1918 kirjoitettujen ja 1970-luvulla kirjoitettujen kirjeiden julkaiseminen on kimurampi juttu. Palaan siihen myöhemmin.
Koetan tiivistää "perintötarinan" hyvin lyhyesti.
Kevättalvella
1918 oli Häme kokonaan punaisten, tai
kansanvaltuuskunnan, hallitsemaa aluetta. Vihtori ja Walfrid (Vihtorin vanhempi
veli) sopivat kotonaan Hattulassa, että
toinen heistä liittyisi hallituksen joukkoihin
pohjoisessa. Vanhemmille ei asiasta kerrottu. Veljekset päättivät,
että Walfrid jäisi
kotiin vanhempiensa turvaksi. Vihtori liittyisi joukkoon, joka punaisilta
joukoilta salaa kulkisi Hattulasta Keuruulle Keski-Suomeen.
Niin tehtiin, Vihtori kulki
etappiasemien kautta Keuruulle, missä
Vihtori sai lyhyen koulutuksen. Hämäläisistä
”pakolaisista”
muodostettiin I hämäläiskomppania.
Sieltä komppania - ja Vihtori sen mukana -
eteni taistellen Vilppulan kautta Tampereelle.
Samaan aikaan kotona Hattulassa,
helmikuun neljäntenä
päivänä,
punaiset - luultavasti Vihtorin karkaamisen kostoksi - murhasivat
Walfrid-veljen.
Tampereella Vihtori asui jonkin aikaa
serkkunsa Eino J. Leinon perheen luona. Erkin kertomuksen mukaan Vihtori oli
etsinyt serkun käsiinsä
Tampereen valloituksen jälkeen. Serkku oli
piileksinyt koko sotakevään välttääkseen
punaisten pakko-ottoja.
Kun Vihtori palasi kotiin, hän sai kuulla, että hänen sisarensa mies oli vangittuna valkoisten leirillä ja häntä uhkasi kuolemantuomio. Vihtori oli tuolloin Erkin kertomuksen mukaan suojeluskunnan palveluksessa ja hän väärensi asiakirjan, jossa väitettiin, että lanko olisi ollut ennen sotaa aktiivinen palokuntalainen. Vihtori ja Walfrid olivat kaiketi olleet ennen sotaa palokuntalaisia ja palokuntalaisia pidettiin – ehkä – suojeluskuntalaisiin verrattavina. Erkin kertoman mukaan palokuntajäsenyys riitti vankileiriltä pelastamiseen.
Sodan jälkeen
Vihtori asettui vaimonsa kanssa Lopelle, jossa oli luultavasti enemmän
punaisten puolella vapaaehtoisesti tai pakko-otettuina palvelleita miehiä
kuin valkoisten puolella taistelleita. Hämeessä
oli ollut paljon torppareita ja vasemmiston kannatus oli Lopellakin vankkaa.
Jakolinjat punaisten ja valkoisten välillä
eivät heti hävinneet.
Erkin kertomukseen kuuluu myös Vihtorin
aktiivinen kanssakäyminen sodassa punaisten puolella
toimineiden kanssa. Tästä
syystä vuosikymmeniä
myöhemmin jotkut arvelivat Vihtorin
olleen ”punainen”.
Nämä
ovat tietenkin jälkipolvien tulkintoja. Isäni
tulkinnat ovat hänen tulkintojaan ja minun, kolmannen
polven Vihtorin tulkinnat, ovat minun tulkintojani.
Tulkintojen tueksi voi Vihtorin
kirjoittamista, sodan aikaisista kirjeistä
ja myöhemmästä
kirjeenvaihdosta jotakin päätellä.
Palaan kirjeisiin seuraavassa blogissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti