sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Vihtori ja vuosi 1918

Arkistointi on muiden askareiden vuoksi hidastunut. Raijan ja Erkin muistelemisen suunta ohjaa amatöörin arkistonmuodostusta, eivätkä asiat suinkaan ole edenneet projektiteollisuuden ihanteiden mukaisesti suoraviivaisesti kohti myöhempiä aikoja. Myötäilen tilanteita, Raijan ja Erkin mielialoja ja omia mielitekojani. Suunta on viime aikoina ollut kohti aikoja ennen Erkin syntymää.

Lokakuun lopulla pidettiin Erkin 90-vuotissyntymäpäivää. Silloin, kuten monesti muulloinkin Erkki muisteli oman isänsä, Vihtori Uotilan, vaiheita.

Erkin hallussa on kaksi Vihtorin vuonna 1918 omaisilleen rintamalta lähettämää kirjettä, 15 Vihtorin rintamalle ja pian sodan jälkeen Tampereelle saamaansa kirjettä silloisilta tyttöystäviltään ja tutuilta, Vihtorin suojeluskunnan jäsenkirja vuodelta 1919 ja Vihtorin veljen, Walfrid Uotilan Maatalouskalenteri vuodelta 1918. Lisäksi Erkin hallussa on kolme Vihtorin Erkille ja Raijalle ja heidän pikkuisilleen (siis periaatteessa myös minulle) lähettämää kirjettä ja neljä muuta kirjettä, joista kolme on Vihtorin ja insinööri Kulhian välistä kirjeenvaihtoa. Niissä käsitellään muun muassa vuoden 1918 tapahtumia. Kahdestakymmenestäkuudesta pitkään tallessa pidetystä dokumentista vain muutama kirje ei liity suoranaisesti vuoteen 1918.

Suvun vaiheet ensimmäisen maailmansodan aikoihin tuntuvat olevan tärkeitä ainakin sillä perusteella, että nuo edellä mainitut dokumentit on pidetty tallessa vuosikymmeniä ja jotenkin ne ovat Erkin haltuun päätyneet. Ne taitavat olla vanhimmat Raijan ja Erkin hallussa olevat kirjeet, joten digitoin ja arkistoin ne kaikki. Maatalouskalenterissa on paljon kaikkea muuta kuin maatalousasiaa. Kalenterin alkuperäinen haltija, Walfrid Uotila, kuoli jo helmikuussa 1918. Sinne ovat ilmeisesti Walfridin siskot kirjoittaneet runoja ja laulunsanoja ja muuta. Sitä en digitoi, mutta tallessa se pidetään kuitenkin. 



En tiedä, kuinka paljon Erkki oman isänsä kanssa vuoden 1918 asioista puhui nuorempana. Moneen kertaan kuulemani tarinan ydin niin kuin minä sen ymmärrän korostaa anteeksiantoa, sattumaa ja neuvokkuutta. Voit kuunnella sen muisteluversion, jonka Erkki minulle 90-vuotissyntympäivänsä jälkeen kertoi. Tallensin haastattelun arkistoon ryhmään Erkki vanhemmat. Arkistossa on saatavilla myös Erkin erillinen, vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä esitelmä vuodelta 1993. Ne julkaisen saman tien. Vuonna 1918 kirjoitettujen ja 1970-luvulla kirjoitettujen kirjeiden julkaiseminen on kimurampi juttu. Palaan siihen myöhemmin. 

Koetan tiivistää "perintötarinan" hyvin lyhyesti.

Kevättalvella 1918 oli Häme kokonaan punaisten, tai kansanvaltuuskunnan, hallitsemaa aluetta. Vihtori ja Walfrid (Vihtorin vanhempi veli) sopivat kotonaan Hattulassa, että toinen heistä liittyisi hallituksen joukkoihin pohjoisessa. Vanhemmille ei asiasta kerrottu. Veljekset päättivät, että Walfrid jäisi kotiin vanhempiensa turvaksi. Vihtori liittyisi joukkoon, joka punaisilta joukoilta salaa kulkisi Hattulasta Keuruulle Keski-Suomeen.

Niin tehtiin, Vihtori kulki etappiasemien kautta Keuruulle, missä Vihtori sai lyhyen koulutuksen. Hämäläisistä pakolaisista muodostettiin I hämäläiskomppania. Sieltä komppania - ja Vihtori sen mukana - eteni taistellen Vilppulan kautta Tampereelle.
Samaan aikaan kotona Hattulassa, helmikuun neljäntenä päivänä, punaiset - luultavasti Vihtorin karkaamisen kostoksi - murhasivat Walfrid-veljen.

Tampereella Vihtori asui jonkin aikaa serkkunsa Eino J. Leinon perheen luona. Erkin kertomuksen mukaan Vihtori oli etsinyt serkun käsiinsä Tampereen valloituksen jälkeen. Serkku oli piileksinyt koko sotakevään välttääkseen punaisten pakko-ottoja.


Kun Vihtori palasi kotiin, hän sai kuulla, että hänen sisarensa mies oli vangittuna valkoisten leirillä ja häntä uhkasi kuolemantuomio. Vihtori oli tuolloin Erkin kertomuksen mukaan suojeluskunnan palveluksessa ja hän väärensi asiakirjan, jossa väitettiin, että lanko olisi ollut ennen sotaa aktiivinen palokuntalainen. Vihtori ja Walfrid olivat kaiketi olleet ennen sotaa palokuntalaisia ja palokuntalaisia pidettiin ehkä suojeluskuntalaisiin verrattavina. Erkin kertoman mukaan palokuntajäsenyys riitti vankileiriltä pelastamiseen.

Sodan jälkeen Vihtori asettui vaimonsa kanssa Lopelle, jossa oli luultavasti enemmän punaisten puolella vapaaehtoisesti tai pakko-otettuina palvelleita miehiä kuin valkoisten puolella taistelleita. Hämeessä oli ollut paljon torppareita ja vasemmiston kannatus oli Lopellakin vankkaa. Jakolinjat punaisten ja valkoisten välillä eivät heti hävinneet. Erkin kertomukseen kuuluu myös Vihtorin aktiivinen kanssakäyminen sodassa punaisten puolella toimineiden kanssa. Tästä syystä vuosikymmeniä myöhemmin jotkut arvelivat Vihtorin olleen punainen.

Nämä ovat tietenkin jälkipolvien tulkintoja. Isäni tulkinnat ovat hänen tulkintojaan ja minun, kolmannen polven Vihtorin tulkinnat, ovat minun tulkintojani.


Tulkintojen tueksi voi Vihtorin kirjoittamista, sodan aikaisista kirjeistä ja myöhemmästä kirjeenvaihdosta jotakin päätellä. Palaan kirjeisiin seuraavassa blogissani. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti