Jollakin luennolla tai päiväunissa minulle kerrottiin, että heimorajan ylittävän järjestäytyneen yhteiskunnan syntymiseen liittyi kyky merkitä maksetut verot savitauluihin. Syntyi kirjoitustaito ja järjestelmä, jolla voitiin liittää toisiinsa teot, materia ja ihmiset.
Veronkantojärjestelmä ja kirjoitustaito liittyvät toisiinsa. Verot liittyvät ei-kovin-vapaaehtoiseen tapaan hallita. Parempaa systeemiä ei ole muutamaan tuhanteen vuoteen keksitty.
Kirjoitustaito siis loi perheen ja heimon ylittäviä hallittavia ihmisjoukkioita. Vasta aivan ihmiskunnan kehityksen viimeisten hetkien aikana on kirjoitustaidosta tullut henkilökohtainen itseilmaisun väline.
Arkistointi liitetään usein viranomaiseen, kulttuurisiin instituutioihin ja suurten organisaatioiden tiedonhallintaan. Siksi arkistoinnissa yksittäiset henkilöt tai perheet ovat harvemmin huomion kohteena.
Perheen ajatteleminen ”organisaationa” ja siten vakavasti otettavana arkistonmuodostuksen yksikkönä on lähtökohtaisesti jotenkin hankala ajatus. Luulen, että se johtuu siitä, että organisaatiota ajatellaan hyvin suunniteltuna koneistona, joka voi ja jonka täytyy tuottaa toiminnastaan arkistoitavia, dokumentoituja jälkiä. Perheeseen liittyy toisenlaisia toimia ja sanastoa kuin työelämän hyvin johdettuihin organisaatioihin. Jos arkisto on henkilökohtainen, on arkistonmuodostajan oltava jotenkin tavanomaisen yläpuolella. Suomessa se tarkoittaa joko Kekkosta tai Mannerheimia.
Jos työelämän organisoituminen ja perheen organisoituminen ovat selkeästi toisilleen vastakohtaisia, niin hyväksyisin ajatuksen. Mutta en hyväksy. En usko siihen, että ihmisten organisoituminen missään instituutiossa, oli se sitten työpaikka, perhe tai harrastusporukka eroaa toisistaan kovin merkittävästi.
Motiivit ja välineet vaihtelevat, mutta pohjimmiltaan porukat pysyvät kasassa samoilla yksinkertaisilla käytännöillä. Vakuutellaan ja nyökytellään, että on olemassa yksi yhteinen päämäärä ja lähtökohta. Kerrotaan tarinoita arjen sujumisesta vaikeuksien keskellä. On sankareita ja on konnia. Tyydytään summittaisiin ja juuri ja juuri siedettäviin tilannekuvauksiin, jotka kirjataan raportteihin, työajankirjanpitoon, kirjeisiin, perhealbumeihin, kauppalistoihin, päiväkirjoihin ja muualle.
Tuskin kukaan on niin hölmö, että kuvittelisi yhdenkään ihmisen elävän elämäänsä juuri niin kuin strategiaan ja työaikasuunnitelmaan on kirjattu. Tuskin kukaan on niin pöhkö, että kuvittelisi jälkeläisestään tulevan juuri geenikarttansa ja vanhempiensa henkevyyden klooneja. Harva muistaa yhteisen päämäärän kuvauksesta ensimmäistäkään sanaa ja lähtökohtia on yhtä monta, kuin on kertojia. Niin, ja kannattaa vilkaista omaa teinipäiväkirjaa. Oliko se hyvää ja objektiivista ajankuvaa?
Perhe ja organisaatiot perustuvat sähläämisen ja väärinymmärtämisen sietämiseen sekä hyvään tahtoon. Kollektiivisen sietämisen, perheen ja organisaation perusoperaation voi kestää (ja siitä voi tehdä suorastaan kiinnostavaa) omalla sepitteellään perheestä ja/tai organisaatiosta. Niin, teinipäiväkirjankin olemassaolon voi kestää vain uskottavalla, hyväntahtoisella fiktiolla nuoruudesta. Lopulta totuus organisaatiosta, perheestä ja itsestä on aina henkilökohtainen fiktio.
Siksi arkistokin on parhaimmillaan kuin nykyorganisaatio - koko ajan keskeneräinen ja aina valmis, hädin tuskin siedettävä, mutta hellyyttävä sekamelska. Josta jää jälkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti