torstai 20. marraskuuta 2014

Voiko Vaarin kirjeitä julkaista?

Perhearkistoinnin kannalta edesmenneen henkilön henkilökohtaisten kirjeiden julkaiseminen on pulmallista. Millä tavoin vainajan ja hänen läheistensä yksityisyys tulisi ottaa huomioon?



Kuuluvatko 31 vuotta sitten kuolleen isoisäni 96 vuotta sitten saamat lemmenkirjeet yksityisyyden suojan piiriin?
Isoisältäni ei asiaa enää voi kysyä. On siis turvauduttava yleisiin käytäntöihin, lakiin ja omaan harkintaan. Kykyni eivät riitä seikkaperäiseen lain tulkintaan, enkä halua Google-tutkimuksieni tuloksien perusteella esiintyä asiantuntijana. Otan mielelläni hyviä neuvoja vastaan.

Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että perustuslain mukainen yksityisyyden suoja pätee myös vainajiin. Osuin tietosuojavaltuutetun määräykseen, jossa yksityisyyden suojaa on tulkittu siten, että henkilötiedon määritelmä sinänsä kattaa myös kuollutta henkilöä koskevat tiedot ja että henkilötietolain tarkoituksena on suojata henkilön itsensä lisäksi myös hänen muistoaan ja omaisiaan. Henkilötietolaki voikin tulla sovellettavaksi kuolleita henkilöitä koskevien tietojen käsittelyyn myös sillä perusteella, että kyseisten tietojen voidaan samalla katsoa koskevan tunnistettavissa olevia eläviä henkilöitä ja heidän yksityisyyttään.

Toisaalta yksityisyyden suojan on katsottu lakkaavan, kun on kyse asioista, jotka koskevat kauan sitten kuollutta henkilöä. Mitä tarkoitetaan kauan sitten ilmauksella? Onko 1983 kuollut Vihtori-vaarini kuollut kauan sitten? Siihen tietosuojavaltuutettu vastaa näin: Arvioitaessa yksityisyyden suojan ajallista ulottuvuutta kuolleita koskevien tietojen osalta voidaan muussa lainsäädännössä olevia salassapitosäännöksiä pitää suuntaa-antavina. Yksityisyyden suojan tarvetta ja siten lain ajallista ulottuvuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös käsiteltävien tietojen laatu. 


ssä yhteydessä viitattaneen julkisuuslakiin, jossa tosin puhutaan ensisijaisesti julkisista asiakirjoista. Yksityisyyden suojan aikarajoista mainitaan laissa näin: Yksityiselämän suojaamiseksi 24 §:n 1 momentin 2432 kohdassa salassa pidettäväksi säädetyn asiakirjan tai niitä vastaavan muussa laissa salassa pidettäväksi säädetyn tai muun lain nojalla salassa pidettäväksi määrätyn asiakirjan salassapitoaika on 50 vuotta sen henkilön kuolemasta, jota asiakirja koskee tai, jollei tästä ole tietoa, 100 vuotta.

Seuraavaksi on pystyttävä sitten näitä lain ja viranomaisten määräyksiä ja ohjeita tulkitsemaan ja soveltamaan omaan erityiseen tilanteeseen. Sitten on harkittava, kuinka olisi järkevä toimia.

Ajattelen niin, että isoisäni saamat ja lähettämät kirjeet eivät ole sattumalta tulleet säilytetyiksi niin, että ne voivat joutua joskus jonkun muun kuin Vihtorin omaksi tiedoksi. Arkistoinnin merkitys vaihtelee, mutta jotkut tutkijat ovat selvitelleet syitä siihen, miksi yleensä kodissa halutaan tärkeäksi koettuja esineitä pitää tallessa. Yksi tällainen syy on halu kertoa ja jakaa omia kokemuksiaan.

Paperille kirjoitetun kirjeen lopullinen hävittäminen ei ole vaikeaa. Vihtorilla tai Erkillä, jonka hallussa kirjeet ovat sittemmin jonkin aikaa olleet, olisi ollut runsaasti aikaa hävittää kirjeet.

Ehkä kirjeet ovat vain unohtuneet? Epäilen. Luulen, että jollakin tavalla kirjeet on haluttu jättää sillä tavoin saataville, että joku niitä joskus vielä lukee. Muuten kirjeiden säilyttäminen vain säilyttämisen vuoksi tuntuu oudolta.

Mitä siis tehdä? Mielestäni Vihtorin kirjoittamat ja saamat kirjeet eivät sisällä mitään loukkaavaa tai epäsovinnaista. Nuoret ihmiset kirjoittavat henkilökohtaisista tunteistaan kuten kuka tahansa nuori tietenkin sen ajan kielellä, tyylillä ja poikkeuksellisten olosuhteiden vaikutuksen alaisena. Minulle vaarini elämä on jo niin etäistä, että luen kirjeitä kiinnostavina ja koskettavina dokumentteina vuoden 1918 tapahtumista. Nämä kirjeet ovat saaneet minut kiinnostumaan henkilöstä Vihtori Uotila ja samalla myös sukuni ja yleensä Suomen historiasta. Toisaalta; haluaisinko minä tietää jotakin omien vanhempieni aiemmista suhteista tai näyttää omille lapsilleni omia, henkilökohtaisia kirjeitäni? Ajatus tuntuu hankalalta, vaikka mitä outoa siinä on, että naimattomalla nuorella miehellä on naispuolisia kirjeenvaihtotovereita?

Ehkäpä siis tällaisten henkilökohtaisten kirjeiden kohdalla olisi hienotunteista ylittää yksi sukupolvi ainakin niiden kirjeiden kohdalta, jotka saattaisivat tuntua jotenkin kiusallisilta Vihtorin lapsista; tädeistäni ja sedistäni. Siis kirjeet pysyvät toistaiseksi ei-julkisina. Toisaalta, jos olen saanut haltuuni isoisäni kirjeet isältäni, ei minulla liene sisaruksistani, serkuistani tai tädeistäni ja sedistäni poikkeavaa oikeutta lukea näitä kirjeitä. Vaikka kirjeitä ei siis (ilmeisesti) lain mukaan saa, enkä muutenkaan tahdo niitä julkaista, olisi kaiketi kuitenkin jotenkin järjestettävä samankaltaisille asianosaisille, siis sukulaisilleni, sama mahdollisuus lukea nämä kirjeet? Miten se tulisi tehdä YKSA:n kaltaisessa digitaalisessa arkistossa? Käsittääkseni kirjeet pitäisi saada nähtäväksi, mutta ei siis julkaistavaksi.

Täytyisi siis tunnistaa kirjeitä pyytävä henkilö ja toimittaa hänelle kirjeet omaan käyttöön, ei julkaistavaksi. Ihan vielä en osaa YKSAn tekniikkaa tähän tarkoitukseen taivuttaa. Mutta onhan tietenkin sähköposti keksitty Vai onko jollakin tähän ratkaisuun parempi ehdotus?

Aion kyllä hyödyntää kirjeenvaihtoa siten, että siteeraan kirjeitä ja käytän niiden sisältöä hyväkseni, kun koetan ymmärtää vuotta 1918 ja Vihtorista kerrottuja tarinoita. Toivottavasti onnistun siinä niin, että kukaan ei koe yksityisyyttään loukattavan. Uskon, että kirjeissään entisaikoja muisteleva, asioita pohtiva ja omissa muistikuvissani tarinointiin taipuva vaarini ei panisi pahakseen, vaikka me jälkipolvet käyttäisimme aikaamme niiden asioiden pohdintaan, joissa isoisä on ollut itse mukana. Hän tiesi, että kukin meistä tulkitsee ja ymmärtää historiaa omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. Näin Vihtori päättää vuodelle 1976 päivätyn kirjeen, joka on osoitettu Erkille ja Raijalle ja heidän lapsilleen, eli myös minulle:

Oli mitä oli, mustaa valkoiselle kumminkin tuli. Teillä nuoremmilla on onneksi kyky arvostella ja antaa oma arvionne, joka on oikea.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Vihtori ja vuosi 1918

Arkistointi on muiden askareiden vuoksi hidastunut. Raijan ja Erkin muistelemisen suunta ohjaa amatöörin arkistonmuodostusta, eivätkä asiat suinkaan ole edenneet projektiteollisuuden ihanteiden mukaisesti suoraviivaisesti kohti myöhempiä aikoja. Myötäilen tilanteita, Raijan ja Erkin mielialoja ja omia mielitekojani. Suunta on viime aikoina ollut kohti aikoja ennen Erkin syntymää.

Lokakuun lopulla pidettiin Erkin 90-vuotissyntymäpäivää. Silloin, kuten monesti muulloinkin Erkki muisteli oman isänsä, Vihtori Uotilan, vaiheita.

Erkin hallussa on kaksi Vihtorin vuonna 1918 omaisilleen rintamalta lähettämää kirjettä, 15 Vihtorin rintamalle ja pian sodan jälkeen Tampereelle saamaansa kirjettä silloisilta tyttöystäviltään ja tutuilta, Vihtorin suojeluskunnan jäsenkirja vuodelta 1919 ja Vihtorin veljen, Walfrid Uotilan Maatalouskalenteri vuodelta 1918. Lisäksi Erkin hallussa on kolme Vihtorin Erkille ja Raijalle ja heidän pikkuisilleen (siis periaatteessa myös minulle) lähettämää kirjettä ja neljä muuta kirjettä, joista kolme on Vihtorin ja insinööri Kulhian välistä kirjeenvaihtoa. Niissä käsitellään muun muassa vuoden 1918 tapahtumia. Kahdestakymmenestäkuudesta pitkään tallessa pidetystä dokumentista vain muutama kirje ei liity suoranaisesti vuoteen 1918.

Suvun vaiheet ensimmäisen maailmansodan aikoihin tuntuvat olevan tärkeitä ainakin sillä perusteella, että nuo edellä mainitut dokumentit on pidetty tallessa vuosikymmeniä ja jotenkin ne ovat Erkin haltuun päätyneet. Ne taitavat olla vanhimmat Raijan ja Erkin hallussa olevat kirjeet, joten digitoin ja arkistoin ne kaikki. Maatalouskalenterissa on paljon kaikkea muuta kuin maatalousasiaa. Kalenterin alkuperäinen haltija, Walfrid Uotila, kuoli jo helmikuussa 1918. Sinne ovat ilmeisesti Walfridin siskot kirjoittaneet runoja ja laulunsanoja ja muuta. Sitä en digitoi, mutta tallessa se pidetään kuitenkin. 



En tiedä, kuinka paljon Erkki oman isänsä kanssa vuoden 1918 asioista puhui nuorempana. Moneen kertaan kuulemani tarinan ydin niin kuin minä sen ymmärrän korostaa anteeksiantoa, sattumaa ja neuvokkuutta. Voit kuunnella sen muisteluversion, jonka Erkki minulle 90-vuotissyntympäivänsä jälkeen kertoi. Tallensin haastattelun arkistoon ryhmään Erkki vanhemmat. Arkistossa on saatavilla myös Erkin erillinen, vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä esitelmä vuodelta 1993. Ne julkaisen saman tien. Vuonna 1918 kirjoitettujen ja 1970-luvulla kirjoitettujen kirjeiden julkaiseminen on kimurampi juttu. Palaan siihen myöhemmin. 

Koetan tiivistää "perintötarinan" hyvin lyhyesti.

Kevättalvella 1918 oli Häme kokonaan punaisten, tai kansanvaltuuskunnan, hallitsemaa aluetta. Vihtori ja Walfrid (Vihtorin vanhempi veli) sopivat kotonaan Hattulassa, että toinen heistä liittyisi hallituksen joukkoihin pohjoisessa. Vanhemmille ei asiasta kerrottu. Veljekset päättivät, että Walfrid jäisi kotiin vanhempiensa turvaksi. Vihtori liittyisi joukkoon, joka punaisilta joukoilta salaa kulkisi Hattulasta Keuruulle Keski-Suomeen.

Niin tehtiin, Vihtori kulki etappiasemien kautta Keuruulle, missä Vihtori sai lyhyen koulutuksen. Hämäläisistä pakolaisista muodostettiin I hämäläiskomppania. Sieltä komppania - ja Vihtori sen mukana - eteni taistellen Vilppulan kautta Tampereelle.
Samaan aikaan kotona Hattulassa, helmikuun neljäntenä päivänä, punaiset - luultavasti Vihtorin karkaamisen kostoksi - murhasivat Walfrid-veljen.

Tampereella Vihtori asui jonkin aikaa serkkunsa Eino J. Leinon perheen luona. Erkin kertomuksen mukaan Vihtori oli etsinyt serkun käsiinsä Tampereen valloituksen jälkeen. Serkku oli piileksinyt koko sotakevään välttääkseen punaisten pakko-ottoja.


Kun Vihtori palasi kotiin, hän sai kuulla, että hänen sisarensa mies oli vangittuna valkoisten leirillä ja häntä uhkasi kuolemantuomio. Vihtori oli tuolloin Erkin kertomuksen mukaan suojeluskunnan palveluksessa ja hän väärensi asiakirjan, jossa väitettiin, että lanko olisi ollut ennen sotaa aktiivinen palokuntalainen. Vihtori ja Walfrid olivat kaiketi olleet ennen sotaa palokuntalaisia ja palokuntalaisia pidettiin ehkä suojeluskuntalaisiin verrattavina. Erkin kertoman mukaan palokuntajäsenyys riitti vankileiriltä pelastamiseen.

Sodan jälkeen Vihtori asettui vaimonsa kanssa Lopelle, jossa oli luultavasti enemmän punaisten puolella vapaaehtoisesti tai pakko-otettuina palvelleita miehiä kuin valkoisten puolella taistelleita. Hämeessä oli ollut paljon torppareita ja vasemmiston kannatus oli Lopellakin vankkaa. Jakolinjat punaisten ja valkoisten välillä eivät heti hävinneet. Erkin kertomukseen kuuluu myös Vihtorin aktiivinen kanssakäyminen sodassa punaisten puolella toimineiden kanssa. Tästä syystä vuosikymmeniä myöhemmin jotkut arvelivat Vihtorin olleen punainen.

Nämä ovat tietenkin jälkipolvien tulkintoja. Isäni tulkinnat ovat hänen tulkintojaan ja minun, kolmannen polven Vihtorin tulkinnat, ovat minun tulkintojani.


Tulkintojen tueksi voi Vihtorin kirjoittamista, sodan aikaisista kirjeistä ja myöhemmästä kirjeenvaihdosta jotakin päätellä. Palaan kirjeisiin seuraavassa blogissani. 


maanantai 1. syyskuuta 2014

Yllätyksiä ja verkostoja

Olen tainnut aika monta kertaa jo todeta, että arkistointi ei minussa ole koskaan herättänyt kovin suurta innostusta. Innostun enemmän uutuuksista ja yllätyksistä.

Sähköisen perhearkistoinnin ansiosta olen päässyt korjaamaan näkemyksiäni. Se, jos mikä, on innostavaa ja aina yhtä virkistävää. En edelleenkään luovu siitä ennakkoluulostani, että historia opettaisi minua. Historia ei opeta ketään. Mutta minä opin,  kun teen jotakin, josta pidän. Ja pidän yllätyksistä. Siksi pidän arkistoinnista.

Arkiston tekeminen on yllätyksiä täynnä. Se on uuden luomista ja yllättäviä yhteyksiä. Nämä yhteydet voivat olla aika latteita monen ulkopuolisen näkökulmasta, mutta minulle pienetkin arkistojen aiheuttamat yllätykset ovat todisteita siitä, että arkistojen sisältämien kertomusten merkittävyyden arviointi on todella vaikeaa.

Teimme periaatepäätöksen Raijan ja Erkin kanssa, että arkisto muodostetaan pääsääntöisesti julkisena. Toisin sanoen julkaisemme vain aineistoja, jotka voidaan avata kenen tahansa internetkäyttäjän nähtäville.

Näin olen arkiston teknisenä ylläpitäjänä suurimmaksi osaksi myös tehnyt.

Käyttämäni arkistopalvelun, YKSAn, ominaisuuksiin kuuluu syntysähköisten tekstien indeksointi. Toisin sanoen, kun olentallentanut esimerkiksi Erkin muistelot YKSAan, olen muuntanut ne ensiksi PDF-tiedostoiksi.  Sitten olen pyytänyt YKSAa indeksoimaan tiedoston ja sen jälkeen voidaan tuosta tiedostosta tehdä vapaasanahakuja. Eli periaatteessa mikä tahansa tiedostossa oleva sana saattaa tuottaa myönteisen tuloksen hakukoneessa. Tämä ominaisuus moninkertaistaa mahdollisuudet löytää jotakin sellaista, mitä pelkkien metatietojen avulla ei löytyisi.

Erkin muisteloiden metatietoihin olen antanut oman harkintani mukaan tietoja paikoista, ajasta ja jotakin yleistä kuvausta muistelmien sisällöstä.

Olinkin iloisesti yllättynyt ja hieman kummissani, kun sain tiedustelun eräältä itselleni aiemmin tuntemattomalta henkilöltä kesän alkupuolella. Hän kertoi lukeneensa Erkin muistelmia ja hän oli erityisesti kiinnostunut Jalaistuksesta, Erkin kotitilan naapurista, jonka osa Leppäojan tila (siis Erkin kotitila) on aikoinaan ollut.

Minulta Jalaistus oli mennyt kokonaan ohi ja vasta tämä yhteydenotto sai minut kiinnostumaan siitä, miten Erkin kotitila oli tullut hänen vanhempiensa - tai Erkin äidin, Esterin -haltuun. Erkin kertomukset antoivat muutenkin minulle uutta tietoa siitä, mikä merkitys maatiloilla ja maatilakaupoilla oli viime vuosisadan alkupuolella.

Erkki innostui kertomaan muutenkin Leppäojan historiaa ja muistipa yllättäen, että hänellä on  jossakin tallessa isänsä kirje, joissa näitä asioita käsitellään. Juuri sitä Erkin muistelemaa kirjettä ei löytynyt, mutta löytyi nippu muita. Niihin palaan ehkä myöhemmin. Näin taas yksi asia johti toiseen ja aivan yllättävään "löytöön".



Samoihin aikoihin kävin kiinnostavaa kirjeenvaihtoa Erkin kotitilan naapureiden jälkipolven kanssa. Sen aikana ymmärsin, että - tosiaan - arkiston täysimääräinen hyödyntäminen ja siitä saatava mahdollisimman suuri yllätysten mahdollisuus perustuu julkisuuteen ja vapaasanahakuun. En ollut ennen kesän yllättävää yhteydenottoa  huomannut, että googlettamalla esimerkiksi hakusanaa "Leppäoja" saattaa tosiaankin johtaa arkistossamme johonkin, joka kiinnostaa jotakuta muutakin kuin vain perheen jäseniä. Tässä tapauksessa siis siis Erkin muistelmiat sisälsivät sellaisia tietoja, jotka herättivät kiinnostusta entisissä naapureissa.

Tämän yhteyden innostamana nauhoitin Erkin muistelmia Leppäojasta ja Jalaistuksen lapsista. Vaikka samoja asioita on kirjoitetuissa muistelmissakin, saattaa puhuttaessa ilmaisu olla hieman vähemmän harkittua ja siinä lienee haastattelujen elinvoimaa. En ole vielä päättänyt, millä periaatteella tällaiset muistelut arkistoin, mutta kunhan syksyn pimeät illat koittavat, ehdin sitäkin miettiä.

*****

Verkostojen graafinen kuvaus on hauskaa. Alla on luonnosmainen ja epäortodoksinen verkostokuvaus edellä kuvaamastani tapahtumien vuosta.



Verkoston ideana on kuvata suhteita. Yleensä kuvataan samanlaisten olioiden suhteita jonkin tietyn suhdelajin mukaan. Voidaan vaikka kuvata ihmisten välisiä suhteita sen mukaan, keiden kanssa henkilöt ovat viikottaisessa sähköpostikirjeenvaihdossa. Nyt hieman mutkistan ja kuvaan erilaisten olentojen, erilaisiin kontaktaihin perustuvia suhteita. Kuvassa on ihmisiä, maatiloja ja kirjoituksia, jotka ovat tekemisissä keskenään "mainintojen" kautta.

Suhde minun ja Rouva X:n kanssa syntyi, koska hän oli lukenut Erkin muistelmia, eli hänellä oli "suhde" muistelmiin. Syy, miksi häntä kiinnosti muistelmat, oli se, että muistelmissä mainitaan Erkin suhde naapuritilaan.

Näin syntyi välillinen "suhde" Erkin ja Rouva X:n välille. Kun haastattelin Erkkiä hänen suhteestaan kyseiseen naapuritilaan, hän alkoikin puhua kirjeistä, jotka olivat tallessa Erkin kaapissa. Näin syntyi minun ja kirjeiden välille suhde, joka sitten johti siihen, että sain  konkreettisia jälkiä, eli pian pidin käsissäni lähes satavuotiasta kirjeenvaihtoa isoisäni ja hänen "sisarensa", ilmeisesti ystävänsä, ja muun perheen väliltä. Kirjeenvaihdossa kerrottiin muun muassa vuonna 1918 kuolleesta vaarini veljestä ja muista tuon kipeän vuoden tapahtumista.

Tällä tavalla työ arkistossa ja sen liepeillä tuottaa uudenlaisia ja yllättäviä yhteyksiä, joita voidaan kuvata verkostograafeilla.



torstai 12. kesäkuuta 2014

Vieraskirja

Vietin muutama kuukausi sitten puolivuosisataista syntymäpäiväjuhlaani. Sain molemmilta kummitädeiltäni kortit ja onnittelut.

En ole vuosikausiin muistanut kummejani. Päätin hieman loiventaa laiminlyöntejäni ja kiitin kirjeellä muistamisesta. Tietenkin käytin hyväkseni perhearkistoa. Olin koonnut sinne omat kastejuhlani kuvat. Lähetin muutamia kuvia kummitädeillekin.

Koska en – luonnollisesti – muista mitään kastetilaisuudestani, pyysin kummeiltani kuviin ja kastetilaisuuteen liittyviä muistoja. Sainkin oikein hienot kertomukset, jotka ovat nyt kastejuhlakuvieni liitteinä!

Liikutuin hienoista tarinoista ja innostuin, kun kummitätätini Sirkka Lumio kertoi siitä, miten hän oli tutustunut äitiini 1940-luvulla. Erityisesti panin merkille, että hän oli nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt hyvää tutkijan työtä tehdäkseen muistikuvistaan kirkkaita. Hän oli käyttänyt kertomuksensa tukena ja todisteena upeaa, perinteistä ja melkein kadonnutta kodin hyödykettä: vieraskirjaa.

Sattumalta olimme juuri muutama viikko sitten keskustelleet Raijan ja Erkin kanssa vieraskirjoista. Syy oli se, että Erkillä oli asiaa lääkärille ja Raijalla oli epäilys, että kyseinen lääkäri tai hänen vanhempansa olisivat käyneet kylässä äitini kotona Ylä-Kintaudella sota-aikana. Kiista oli melkoisessa pattitilanteessa, mutta onneksi kirjahyllystä löytyi isovanhempieni vieraskirja, joka alkaa 1930-luvun lopulta ja kattaa koko sota-ajan.

Ainahan vanhat vieraskirjat ovat hyllyssä olleet, mutta en ole koskaan oikein ymmärtänyt niiden merkitystä. Alma ja Juhana Lavikaisen kodin vieraskirjassa on tietenkin paljon päivämääriä ja ihmisten nimiä, mutta vieraskirjassa on myös pitkiä kertomuksia vierailuista, jotka ovat nekin olleet tuohon aikaan pitkiä – joskus useita päiviä.


Sivu Raijan lapsuudenkodin vieraskirjasta koululta. Raijan serkku, Keijo Petäjä, josta myöhemmin tuli arkkitehti, oli lomallaan rintamalta tehnyt vieraskirjaan tämän hienon vesivärityön Ylämäen koulusta. Digitoin arkistoon vieraskirjasta sota-ajan sivut vuosilta 1939-1944. Ehkä palaan niihin myöhemmin.


Vieraskirjoissa on taitavasti piirrettyjä kuvia ja runoja. Sota-ajan vieraskirjamerkinnöissä on viittauksia sodan tapahtumiin ja terveisiä rintamalta. Opettajaa ovat käyneet tervehtimässä monet entiset oppilaat lomillaan ja tietenkin Raijan serkut. Kaupunkilaisille maaseutuvierailu on merkinnyt mahdollisuutta kalastaa ja saada siten vaihtelua säännösteltyyn ruokahuoltoon.

Vieraskirja sisältää tietoja merkkipäivistä, viittauksia ajankohtaisiin asioihin, katkelmia tunnetuista runoista, vieraiden omia riimittelyjä, piirroksia ja huikean henkilötietokannan. Tätä sanotaan kai sosiaaliseksi mediaksi?

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kansainvälistä perhearkistointia

Raija ja Erkki ovat käyneet useampia kertoa Yhdysvalloissa. Heidän ansiostaan minäkin pääsin kokemaan Ameriikan ihmeitä ja kirjoitan Blogin Indianapoliksessa.

Osallistuin pikkiriikiseen Personal Digital Archiving -konferenssiin, jossa kerroin henkilökohtaisen arkistoinnin parhaille asiantuntijoille hankkeestamme. Konferenssi järjestettiin Indianapoliksessa ja paikkana oli komea Indianan osavaltion kirjasto.

Alalla ei tosiaan kovin suuria organisaatiota vaikuta, eikä asiantuntijoita ole paljoa. Konferenssissa pääsin keskustelemaan monien alan julkkisten kanssa: Mike Ashenfelder Yhdysvaltain kongressin kirjastosta, jossa on laadittu hienoja ohjeita henkilökohtaista arkistointia varten ja Donald T. Hawkinsin, joka on toimittanut toistaiseksi alan ainoan kokoomateoksen "Personal Archiving" (ostin nimmarilla varustetun paperiversion). Professori Patricia Gallowayn tarinat olivat upeita ja hänen  kiinnostuksensa projektiamme kohtaan oli erityisen mairittelevaa. Euroopasta paikalla oli vain kolme henkilöä, Jenny Bunn Lontoosta oli sitä mieltä, että Euroopassa henkilökohtainen arkistointi ei ole juurikaan tunnettua - siis tutkimuksen kohteena.

Ehkäpä tilanne muuttuu. Tai sitten ei. Joka tapauksessa minusta on jännittävää olla mukana jossakin, joka on vielä epävarmalla pohjalla. Asiat eivät ole vielä niin selviä, eikä varmoja totuuksia ole.

Tästä linkistä pääsette lukemaan konferenssiesitykseni käsikirjoituksen, ilmeisesti he julkaisevat myös esitysten videoinnit, mutta sitä osoitetta en teille julkisesti jaa.

Family Archive as a Narrative Organization

Tänä vuonna käyn vielä Berliinissä Archiving 2014 -konferensissa kertomassa arkistostamme. Joten Raijan ja Erkin arkistosta tulee maailmankuulu.


***

Erkin yksikön sotapäiväkirjat

Muuten arkistossa on ollut hidasta mutta varmaa edistymistä. Edellisen seminaarin aikana, Kunnallisarkistopäivillä Turussa (missä myös kerroin hankkeestamme), sain tietää, että sotapäiväkirjat ovat digitoituina saatavilla netissä. Tarkistin Erkin sotilaspassista hänen joukko-osastotietonsa suurten ilmahyökkäysten aikana ja totta vieköön, löysin helposti 91. raskaan IT patterin -sotapäiväkirjat. Siellä mainitaan myös eräs korpraali Uotila, joka oli suurpommituksissa kunnostautunut. Päiväkirjat löytyvät siis kansallisarkiston sivuilta. Erkille annoin paperiversion. Selvitän vielä myöhemmin, voinko tallentaa kopiot Erkkiä koskevista tiedoista omaan arkistoomme.
http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Sotap%C3%A4iv%C3%A4kirjat

Kulttuurirahaston lahjoittajat

Matkalla ehtii surffailla yllättävän paljon. Tarkastin Suomen kulttuurirahaston erinomaisesta palvelusta, ovatko minun isovanhempani lahjoittaneet rahaa SKR:lle vuonna 1938. Kyllä sieltä löytyivät niin Alma, Esteri, Vihtori ja Juho. Mutta myös Erkki ja hänen sisarensa Eeeva. Löysin siis SKR:n oletusten vastaisesti myös isäni. Ehkä en sittenkään ole kohderyhmää?

https://apurahat.skr.fi/perustamiskerays/Haku

Hienoa, että lahjoituksia on tehty. Minä olen nostanut muutamia tuhansia euroja SKR:n apurahaa omaa väitöstutkimustani varten. Isovanhempien, vanhempien ja tädin sijoitukset ovat olleet - ainakin minusta - erittäin hyviä!

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Kahden sekunnin arkisto


Perhearkistoprojektin perusaineisto koostuu valokuvista. En ole koskaan sitä kummenmmin ihmetellyt. Lähtökohta oli kuvien järjestäminen. Valokuvissa on jotakin sellaista arvokasta, että niitä pidetään ilman muuta säilyttämisen arvoisina ja todistusvoimaisina dokumentteina siitä ajasta, jolloin ne on otettu. Niin pidän minäkin.

Kuvassa on outoa voimaa. Yhden kuvan sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. En pidä tästä sanonnasta. En ole koskaan ymmärtänyt, miten kuva kertoisi yhtään mitään. Ihmiset kertovat. Silti kuviin ladataan suuria dokumentaarisia odotuksia. Niitä pidetään lahjomattomina ja kaunistelemattomina.

Ehkä valokuvaan liittyy jonkinlaista lapsenomaista tekniikan lumoa. Minun on edelleen lähes mahdoton ymmärtää, miten se, mitä aistin silmilläni voidaan saada toistettua jollakin laitteella ja pitää tallessa vuosikausia. Maagista.

Raija 13-vuotiaana. Kuva on otettu siis vuonna 1937. Tämä kuva kirvoitti Raijan kertomaan vuonna 2014 mm. sisäoppilaitoksesta ja hänen vanhempiensa odotuksista koulunkäyntiä kohtaan. Ja sisäoppilaitoksen kustannukisista. Kuka voi lukea tästä kuvasta juuri nämä teemat?


Jos valokuvaamiani otoksia vertaa kynällä tekemiini piirroksiin, on selvää, että valokuva voittaa 6-0. Kun otan kuvan Paulasta, kuka tahansa tunnistaa kuvan hahmon Paulaksi. Jos piirtäisin Paulan, kukaan ei tunnistaisi tuherrusta vaimokseni. Valokuva on siinä mielessä todistusvoimaisempi kuin piirros. Mutta kertooko kuva jotakin, onko se parempi tarinoitsija kuin minä tai kukaan muu puhuva otus? Voiko valokuvan olettaa antavan todellisuudesta laadullisesti paremman ja määrällisesti kattavamman vaikutelman?

Minusta ei. Kuva on vain teknistä toistoa, edelleen ihmistä innoittava taikakalu, joka auttaa ihmisiä luomaan sellaista kertomusta elämästään, joka vastaa heidän toiveitaan, haaveitaan ja tulkintojaan. Ihminen kertoo, kuva  on mykkä ja kuuro todiste.

Raijan ja Erkin arkisto sisälsi helmikuun 2014 loppuun mennessä noin 120 valokuvaa. Jos yhden valokuvan keskimääräinen valotusaika on ollut 1/60 eli yksi kuudeskymmenesosa sekunnista, on nykyisen arkiston kuvien leikkaus noin kolmenkymmenen vuoden ajalta (nyt ollaan siis koottu kuvia vuosilta 1924-1955) kaksi sekuntia.

Aika vähän, eikö? Silti nämä kaksi sekuntia ovat saaneet minut ja vanhempani käyttämään aikaamme tuntikausia, jotta kuvat saataisiin arkistoitua edes jotenkin tolkullisesti. Uskomme siihen, että juuri kuvat antavat eletystä ja koetusta tallettamisen arvoiden vaikutelman. Minusta parasta koko projektissa ovat olleet ne keskustelut ja kertomukset, joita kuvien kanssa askarointi on saanut aikaan.

Usein kertomukset eivät ole kuvista mitenkään "nähtävissä". Kuva on vain ärsyke, joka saa liikkelle jotakin, jota kuvassa ei sinänsä näy. Luulen, että parhaat ja kiinnostavimmat jutut liittyvät kuviin, joita ei koskaan otettu. Eipä silti: niistäkin kuvista, joita on otettu, tulee kiinnostavia  kertomusten avulla. Mitä muuta yhtä hyvin kertomuksia kirvoittavaa ja samalla tavalla säilytettyä kodista löytyisi?

Meidän arkistointimenetelmällämme useimmista kuvista on myös jotakin kerrottu.Alustavan laskelmani mukaan kuviin liittyviä kertomuksia on koossa kaikkiaan 122 kappaletta (kaikkia ei ole suinkaan vielä siirretty  varsinaiseen arkistoon).Äänitettynä on hieman yli kolme tuntia kuvakertomuksia. Se tekee himpun verran vajaa kaksi minuuttia per kuva.

Siis kaksi sekuntia kuvia, kolme tuntia kertomuksia, ja jokaista sekunnin kymmenystä kohden kaksi minuuttia kertomista. Siinä siis arkistoitu näyte kahden ihmisen noin kolmenkymmenen vuoden kokemuksesta. Kuinkahan monta tuntia se on? Taitaa olla noin neljännesmiljoona tuntia henkilöä kohden. Raijan ja Erkin yhteisenä kokemuksena se tekee siis puolisen miljoonaa tuntia. Vielä on arkistoitavaa kokemusta jäljellä ainakin yli miljoona tuntia!

PS Käykää toki arkistossa! www.darchive.fi/uotila  Arkistoa työstetään edelleen ja valitettavasti Raijan ja Erkin kuviin liittyviä kertomuksia ei ainakaan toistaiseksi saa julkiseen esitykseen. Perheen jäsenille on tulossa lähiaikoina omat tunnukset, joilla pääsee syvemmälle arkistoon.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Kollektiivista sietämistä

Jollakin luennolla tai päiväunissa minulle kerrottiin, että heimorajan ylittävän järjestäytyneen yhteiskunnan syntymiseen liittyi kyky merkitä maksetut verot savitauluihin. Syntyi kirjoitustaito ja järjestelmä, jolla voitiin liittää toisiinsa teot, materia ja ihmiset. 

Veronkantojärjestelmä ja kirjoitustaito liittyvät toisiinsa. Verot liittyvät ei-kovin-vapaaehtoiseen tapaan hallita. Parempaa systeemiä ei ole muutamaan tuhanteen vuoteen keksitty.

Kirjoitustaito siis loi perheen ja heimon ylittäviä hallittavia ihmisjoukkioita. Vasta aivan ihmiskunnan kehityksen viimeisten hetkien aikana on kirjoitustaidosta tullut henkilökohtainen itseilmaisun väline. 

Arkistointi liitetään usein viranomaiseen, kulttuurisiin instituutioihin ja suurten organisaatioiden tiedonhallintaan. Siksi arkistoinnissa yksittäiset henkilöt tai perheet ovat harvemmin huomion kohteena. 

Perheen ajatteleminen ”organisaationa” ja siten vakavasti otettavana arkistonmuodostuksen yksikkönä on lähtökohtaisesti jotenkin hankala ajatus. Luulen, että se johtuu siitä, että organisaatiota ajatellaan hyvin suunniteltuna koneistona, joka voi ja jonka täytyy tuottaa toiminnastaan arkistoitavia, dokumentoituja jälkiä. Perheeseen liittyy toisenlaisia toimia ja sanastoa kuin työelämän hyvin johdettuihin organisaatioihin. Jos arkisto on henkilökohtainen, on arkistonmuodostajan oltava jotenkin tavanomaisen yläpuolella.  Suomessa se tarkoittaa joko Kekkosta tai Mannerheimia. 

Jos työelämän organisoituminen ja perheen organisoituminen ovat selkeästi toisilleen vastakohtaisia, niin hyväksyisin ajatuksen. Mutta en hyväksy. En usko siihen, että ihmisten organisoituminen missään instituutiossa, oli se sitten työpaikka, perhe tai harrastusporukka eroaa toisistaan kovin merkittävästi. 

Motiivit ja välineet vaihtelevat, mutta pohjimmiltaan porukat pysyvät kasassa samoilla yksinkertaisilla käytännöillä. Vakuutellaan ja nyökytellään, että on olemassa yksi yhteinen päämäärä ja lähtökohta. Kerrotaan tarinoita arjen sujumisesta vaikeuksien keskellä. On sankareita ja on konnia. Tyydytään summittaisiin ja juuri ja juuri siedettäviin tilannekuvauksiin, jotka kirjataan raportteihin, työajankirjanpitoon, kirjeisiin, perhealbumeihin, kauppalistoihin, päiväkirjoihin ja muualle. 

Tuskin kukaan on niin hölmö, että kuvittelisi yhdenkään ihmisen elävän elämäänsä juuri niin kuin strategiaan ja työaikasuunnitelmaan on kirjattu. Tuskin kukaan on niin pöhkö, että kuvittelisi jälkeläisestään tulevan juuri geenikarttansa ja vanhempiensa henkevyyden klooneja. Harva muistaa yhteisen päämäärän kuvauksesta ensimmäistäkään sanaa ja lähtökohtia on yhtä monta, kuin on kertojia. Niin, ja kannattaa vilkaista omaa teinipäiväkirjaa. Oliko se hyvää ja objektiivista ajankuvaa?

Perhe ja organisaatiot perustuvat sähläämisen ja väärinymmärtämisen sietämiseen sekä hyvään tahtoon. Kollektiivisen sietämisen, perheen ja organisaation perusoperaation voi kestää (ja siitä voi tehdä suorastaan kiinnostavaa) omalla sepitteellään perheestä ja/tai organisaatiosta. Niin, teinipäiväkirjankin olemassaolon voi kestää vain uskottavalla, hyväntahtoisella fiktiolla nuoruudesta. Lopulta totuus organisaatiosta, perheestä ja itsestä on aina henkilökohtainen fiktio.  

Siksi arkistokin on parhaimmillaan kuin nykyorganisaatio - koko ajan keskeneräinen ja aina valmis, hädin tuskin siedettävä, mutta hellyyttävä sekamelska. Josta jää jälkiä.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Muisti"tietoa"

Kun ollaan tekemisissä arkistojen kanssa, tulee väistämättä esiin sana "muisti". Puhutaanhan jopa muistiorganisaatioista ja tarkoitetaan sellaisia instituutuioita kuten museot, arkistot ja kirjastot.

Muisti on aina askarruttanut minua. Olen suhtautunut historiaan - tai menneiden asioiden käsittelyyn jälkikäteen aina jotenkin vastahankaisesti. Erityisen kylmät väreet niskaani nousevat, kun kuulen väitteen siitä, että "historia opettaa meitä". En usko.

Tokihan tarinat menneisyydestä ja arkistot ovat kiinnostavia,  ja valistavia, mutta  muistin ja arkistoon jääneiden dokumenttien varaan ei voi rakentaa yksiselitteisiä ja kiistattomia totuuksia. Ja jos koetamme ratkaista nykyisin kohtaamiamme ongelmia muistin ja arkistojen perusteella, eivät ratkaisut varmasti ole kovin toimivia.

Isoisäni Vihtori Uotila
1920-luvun lopulla.
Raijan ja Erkin arkistossa on karkeasti ottaen kahdenlaisia dokumentteja: vuosikymmenten aikana otettuja valokuvia, todistuksia ja kirjeitä sekä jälkikäteen kerrottuja muistelmia aikaisemmista tapahtumista. Muistelmia on arkistossa ainakin kolmenlaisia: Raijan ja Erkin itse kirjoittamat muistelmat, valokuviin liittyvät haastattelut, jotka olen lisännyt arkiston dokumentteihin liitteiksi sekä vaarini Vihtori Uotilan kirjeenvaihtoon sisältyvät muistelmat.

Joissakin oikeissakin arkistoissa on tällaisia kokoelmia. Ainakin Työväenarkistossa on työväenliikkeen järjestöjen toiminnasta syntyneiden dokumenttien säilyttämisen lisäksi myös tallennettuna varta vasten koottuja muistelmia.

Muistelmat ovat kiinnostavia, mutta viisas isoisäni varoitti luottamasta liikaa muistiin. Kirjeenvaihdossaan hän totesi, että "Muistelut ovat muisteluita, myös kuulopuheisiin perustuvia ja siksi monin osin ja kohdin niihin on varauksin paneuduttava, niin nytkin." Uskon isoisäni arvioon ja pidän perinteestä kiinni.

Muistaminen on epäluotettavaa, eikä kyse ole vain seniori-ikäisten ihmisten muistelmista, jotka käsittelevät kymmenien vuosien takaisia asioita. Ihminen muistaa valikoivasti ja kertoo epätarkasti melko tuoreitakin asioita. Erityisen epäluotettavia olemme silloin, kun kerromme mielipiteiteistämme ja asenteistamme. Jos minulta kysyttäisiin suosinko luomua, vastaisin luultavasti, että ilman muuta, mutta kauppakuittien tarkempi analyysi voisi osoittaa jotakin muuta. Enkä ole poikkeus.

Muistiin perustuvat kertomukset menneisyydestä ovat valikoivia ja sellaisiksi ne on tarkoitettukin. Ne ovat kertomuksia, tulkintoja ja siksi aina kertomuksina täydellisiä. Sen sijaan niiden yhteys tapahtuneeseen
käyttäytymiseen tai tapahtuneisiin tekoihin on hento. Toisaalta: parempaakaan ei ole tarjolla. Olemme sekalaisten todisteiden ja hatarien muistikuvien varassa, kun rakennamme itsellemme menneisyyttä. Se on väkevää muistamista, mutta sen kutsuminen todeksi tiedoksi on hieman liioiteltua.

Miksi sitten tallentaa vanhoja asioita ja muistella menneitä, jos kerran muisti tuottaa lähinnä todenoloista fiktiota menneisyydestä? Epäilenpä, että kyse on kertomisesta. Pienten asioiden kertomisesta. Kertominen on onnellista elämää. Luulen niin, jos isoisäni kirjeisiin on uskominen. Miksi en uskoisi?

Ote Vihtori Uotilan 1971 kirjoittamasta kirjeestä insinööri Kulhialle.