sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Erkin tarina sisällissodasta

Kaikista kiinnostavinta arkistoinnissa on haalittujen, järjestettyjen ja säilytettyjen todistuskappaleiden suhde tarinointiin. Kun mennään ajassa kauas taaksepäin, on tarinoiden ja jäljelle jääneiden todisteiden välinen suhde entistä kiinnostavampi. Asioiden kokijoita ei enää ole kertomassa näkemyksiään ja todistusaineistoa on vähän. Tarinoita tärkeistä asioista on ehditty kertoa monta eri versiota ja tarinat alkavat sekoittua todistusaineistoon.

Sisällissodasta on monia tarinoita, mutta vähän todistusaineistoa.

Vuonna 1918 Erkin syntymään oli vielä kuusi vuotta. Vaikka Erkki väittikin muistavansa asioita 1920-luvulta, ei hänenkään muistinsa sentään omaa syntymäänsä edeltävälle ajalle ulottunut.

Erkki oli kiinnostunut eläkevuosinaan selvittelemään isänsä ja kotiseutunsa vaiheita. Erkin tiedot sisällissodasta perustuvat kaiketi niihin kertomuksiin, joita hänen isänsä hänelle kertoi. Missä vaiheessa tämä tapahtui ja miten, siitä minulla ei ole tietoa. Oliko sisällissota puheenaihe Erkin lapsuudessa ja nuoruudessa? Puhuttiinko vuodesta 1918 tämän tästä isän ja pojan kesken tai annettiinko lasten kuunnella, kun sodan veteraanit kokoontuivat muistelemaan sotaa? Tapahtuiko sellaista edes?

Erkki vietti kotonaan lapsuutensa oppikoulun alkuun asti, jonne lähdettiin siis kai sellaisena vähän päälle kymmenvuotiaana nassikkana. Oppikouluun hän lähti Nurmijärvelle, missä hän asui lukukausien ajan. Lomat hän vietti toki kotona. Sotaväkeen Erkki lähti vapaaehtoisena teini-iässä ja sodan jälkeen hän aloitti opinnot Helsingissä. Loppujen lopuksi kotiväkeään Erkki näki nuoruudessaan melko vähän. Käsiteltiinkö näinä laatuaikoina Vihtorin sotakokemuksia? Puhuttiinko Tampereen valtauksesta polttopuusavotan ruokatauolla tai saunan lauteilla?

Tässä blogissa on linkki Erkin omasanaiseen kertomuksen vuodesta 1918. Tarina on aika lailla sama, minkä muistan kuulleeni ja tarinan kirjoitettu versio ei hirmuisesti eroa tästä 90-vuotiaan veteraanin kertomuksesta. Äänite lienee viimeinen tekemistäni Erkin haastatteluista. Hän oli juuri viikkoa ennen haastattelua täyttänyt 90 vuotta. Videossa on syntymäpäivänä otettu kuva. Siinä Erkillä on päällään "Holkeri" eli siniseen murtava puku (Suomen entisellä kokoomuslaisella pääministerillä on sellainen) ja kunniamerkit rinnalla.

Erkki Uotila 90-vuotiaana, niihin aikoihin, kun
haastattelu Vihtorin sisällissodasta tehtiin.

Erkki täydensi ensimmäistä maailmansotaa koskevaa tietouttaan kirjallisuuden avulla. Haastattelun aikana selaamme Lopen historiaa, jossa kerrotaan myös vuoden 1918 tapahtuimista. Erkki piti vuonna 1993 esitelmän juuri Lopen tapahtumista vuonna 1918. Loppi oli isäni syntymäkotikunta, mutta Vihtorin vuosi 1918 sijoittui Hattulaan, Keuruulle, Vilppulaan ja Tampereelle. Miksi Erkki kertoi Lopen tapahtumista, mutta ei Hattulasta, sisällissotaan osallistuneen isänsä kotikunnasta? Olisiko niin, että Erkin tiedot sisällissodasta perustuvat paremminkin Lopen historiaan kuin tarkkoihin tietoihin Vihtorin vaiheista sodassa?

Toisaalta pelkästään Vihtorin sotakertomuksesta ei oikein koulu- tai edes rotaryesitelmään ainesta ole, muuta kuin kuullut tarinat. Sitä paitsi Loppi edusti Erkille omakohtaista kokemusta ja hänen lapsuudessaan ovat vuoden 1918  tapahtumat täytyneet jotenkin ilmetä. Olihan Vihtori entisenä valkoisen armeijan vapaaehtoisena asettunut asumaan kuntaan, jossa oli ollut paljon punakaartiin vapaaehtoisesti liittyneitä ja tuskin ketään, joka olisi taistellut vuonna 1918 hallituksen joukoissa. Lopen historia tarjosi Erkille myös mahdollisuuden käsitellä asiaa ammatilliselta kannalta: maanomistuksen epätasaisen jakautumisen näkökulmasta.

Erkin kirjoittama parin sivun mittainen kertomus "Kapina (Vihtori-isänä muistelemana)", jonka olen häveliäästi ja poliittistä korrektiutta tavoitellen nimennyt tiedostoksi "Vihtorin sota 1918", antaa vaikutelman siitä, että Erkki ei ollut kovin tarkasti tai ollenkaan perehtynyt hänen hallussaan olleisiin ja sittemmmin tähän arkistoon luovutettuihin Vihtorin itsensä kirjoittamiin kirjesiin, joissa kuvattiin vuoden 1918 tapahtumia. Siksi epäilen, että isä ja poika, Vihtori ja Erkki eivät ehkä sittenkään kovin juurta jaksain sisällissodan tapahtumia puineet.

Yhtä kaikki: se tarina, jonka Erkki kertoo Vihtorin sodasta haastattelussa ja muistelmissaan on hieno. Se on eheyttävä ja saa minut aina kyyneliin. Vielä Erkinkin tarinasta lyhennettynä tarina menee suurinpiirtein näin:

Tammikuussa 1918 on tiedossa, että Suomeen on syntymässä aseellinen konflikti. Etelä-Suomessa ja Hattulassa ovat enemmistönä punakaartit. Suojeluskuntien ympärille muodostuva hallituksen armeija on enemmistönä pohjoisempana. Etelästä lähtee valkoisten puolelle joukkoja liittyäkseen valkoisiin ja välttääkseen mahdolliset pakko-otot punakaarteihin.

Parolan Mierolassa Uotilan pojat Walfrid ja Vihtori sopivat keskenään, että Vihtori lähtee rintamalle, mutta Walfrid jää kotiin huolehtimaan vanhemmista ja perheestä. Pian Vihtorin lähdön jälkeen punaiset murhaavat Walfridin omalle pihalleen ehkä kostona Vihtorin lähtemisestä. Vihtori saa tietää murhasta vasta myöhemmin. Vihtori liittyy Keuruulla toiseen hämäläiskomppaniaan ja osallistuu Vilppulan taisteluihin ja Tampereen valtaukseen. Tampereella Vihtori etsii käsiinsä punakaartia piileksineen serkkunsa Eino Leinon ja asuu sitten Leinoilla jonkin aikaa.

Vihtori palaa kotiin ja kuulee, että hänen lankonsa Emil Forsberg oli joutunut Suomenlinnaan keskitysleirille, koska Emil oli toiminut punakaartissa. Vihtori väärentää asiakirjoja, joiden mukaan Emil olisi osallistunut ennen sotaa Hattulassa palokunnan harjoituksiin. Vihtori hommaa Emilin pois Suomenlinnasta. Siksi Erkki nautti Forsbergin perheen vieraanvaraisuudesta 1940-luvun Helsingissä.

Tarina on traaginen sankaritarina, jossa olosuhteiden pahuudesta huolimatta annetaan anteeksi ja toimitaan oikein, ideologiset erimielisyyydet unohtaen. Pidän tarinasta. Vaarini on tarinassa juuri sellainen sankari, jonka hänen toivonkin olevan. Tarinan opetus Suomesta maana, jossa annetaan anteeksi, ymmärretään, ollaan suurpiirteisiä ja suvaitaan, on mahtava. Toinen juttu on sitten se, kuinka yhdenpitävä tarina on todisteiden valossa. Tarinan kumoaminen tai todentaminen on hankalaa, eikä ehkä mitenkään merkityksellistä yleensä ottaen.   

Tarinoiden logiikkaan kuuluu kertoa aina jokin näkökulma. Näkökulmia on kuitenkin  monia, vahva tarina jättää paljon pois ja panee mutkat suoraksi, jotta tarinassa esitetty näkemys säilyttäisi tarinoiden joukossa suuruutensa ja muuttuisi joskus totuudeksi.

Vuosi 1918 on kaivettu pohjamutia myöten ja poden huonoa omaatuntoa osallistuessani näiden asioiden kaiveluun. Kaikkihan on jo kerrottu. Tuskin kukaan kaipaa enää yhtään keskinkertaista mukahistoriallista ja mukapsykologista selvitystä vuodesta 1918.

Mutta minä kaipaan sellaista. Koko arkistoprojektin idea taitaa kuitenkin olla siinä, että minä teen itselleni julkisesti molempien lukijoitteni silmien alla tiliä siitä, miten elämäni sepitän. Teen sen, koska tuntuu siltä, eikä oikein muutakaan voi. Tällaista perintöä ei tohdi hävittää, eikä pysty unohtamaan, ellei sitä jaa. Minusta tuntuu, että Vihtori ja Erkki ovat jättäneet nämä jäljet, jotta jokainen jälkeentuleva Vihtori tai Viktoria sepittäisi oman tarinansa näistä jäljistä. Muuten ne jäävät kummittelemaan.

Erkin haastattelu
https://youtu.be/gtTbnd3v09k

Kapina (Vihtori-isänsä muistelemana)
https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/files/20150713-YAM200301-143680964477400

Vapaussota eräässä maalaiskunnassa
https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/files/20131106-YAM200301-138374917305200

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Tampereen valtaaja

Vihtori-vaarilta on arkistoomme päätynyt kaksi Tampereen rintamalta lähetettyä kirjettä. Ensimmäinen, päiväämätön ja allekirjoittamaton lienee lähetetty ennen maaliskuun puoliväliä. Vihtori viittaa siihen, että hän tulee kotiin varmasti nimipäivänään. Vihtorin päivä on 22.3. Nuoren Vihtorin käsiala on vielä melkein lapsellista kaunokirjoitusta.

En edelleenkään ole ottanut selvää siitä, kuinka posti kulki rintaman yli. Kovin avoimesti ei Vihtori asioistaan puhu ehkäpä sensuurin vuoksi. Allekirjoituskin on vain kuusi pistettä ja i.

Kirjeen sisältönä on anteeksipyyntö siitä, että Vihtori on karannut kotoaan, vakuuttelu siitä, että kaikki on hyvin, kiitokset vanhempien hyvistä neuvoista ja koti-ikävä. Kevät tekee tuloaan ja Vihtori sanoo tietävänsä, mitä vanhemmat ovat saaneet kokea.

Onko Vihtori siis saanut kuulla veljensä murhasta ja onko hän saanut jonkun viestin kotoa? Epäilen.

Toisen kirjeen Vihtori kirjoittaa 11.4.1918. Tampere on vallattu muutamaa päivää aiemmin.
Kirje on kirjoitettu mustekynällä ja vakaalla kädellä. Ehkäpä Vihtori on tässä vaiheessa jo asunut sukulaistensa luona Tampereen Pohjolankadulla. Nyt Vihtori tietää varmasti, että Valfrid-veli on murhattu pian Vihtorin lähdön jälkeen.

Vuosisata sitten uskonnolla oli suuri merkitys ihmisten arjessa. Jotakuinkin kaikki suomalaiset kuuluivat kirkkoon ja kirkko oli edelleen vahva instituutio. Vaikka kirkon asema olikin vähitellen muuttumassa, oli uskonnollisuus joka tapauksessa kaikissa kansankerroksissa vähintäänkin hyväksyttyä. Raamattu tunnettiin luultavasti paremmin kuin mikään muu kirjallinen teos. Luultavasti Jumala ja Raamatun kirjoitukset koettiin suoraviivaisemmin kuin nyt ja ehkäpä uskonnolliset viittaukset puheessa olivat tavanomaisia.

Vihtorin kirje vanhemmilleen pian Tampereen valtauksen jälkeen on raamatullinen. Kirjeessä on paljon uskonnollista retoriikkaa. Vain osittain arkistoon päätyneessä kirjeessä Jumalaan viitataan kymmenkunta kertaa.

Juuri koetut tapahtumat ovat varmasti käsittämättömiä.  Asioiden tulkinta vaatii korkeampaa apua. Muutaman kuukauden aikana Vihtori on karannut kotoaan, liittynyt armeijaan, osallistunut sisällissodan verisimpään taisteluun, ryöminyt hautausmaalla kivääri kädessä ja menettänyt veljensä. Ainolta saatujen kirjeiden perusteella vaikuttaa siltä, että ensimmäiset viikot ovat olleet melkein seikkailua isänmaan hyväksi, mutta huhtikuun alkupuolella Vihtorille on täytynyt paljastua, millaiseen verilöylyyn asiat muutamien viikkojen aikana johtivat.

Vihtori kiittää Jumalaa selviytymisestään. Hän kiittää vanhempiaan hyvistä neuvoista. Hän pyytää anteeksi ja pyytää antamaan anteeksi. Kirje sisältää huolta siitä, mitä kotipuolessa tapahtuu ja on tapahtumassa. Helsinkiä ei ole vielä vallattu ja tilanne Hämeenlinnan seudulla on sekava vielä viikkoja.

Perhe on jakaantunut kahtia. Eemil, lanko, on punaisten puolella vielä valtaamattomassa Helsingissä. Vihtori on Tampereen valloittaja, mutta vanhempien turvaksi jäänyt veli on surmattu, veljen morsian on nyt yksin ja sisaren perheen tilanne Helsingissä on epäselvä. Melkoinen sotku.



Luulen, että tämä sotku tai varsinkin siitä pääseminen jatkui kauan Vihtorin ja hänen jälkeläistensä elämässä. Arkistomme sisältää vain rippeitä jäljistä, joissa tapahtumista, ajatuksista ja tunteista kertovat ne, jotka olivat itse paikalla. Ehkä jostakin löytyy vielä jotakin lisää? En ole viitsinyt selvittää "oikeista" arkistoista asioita, joiden avulla tapahtumien kulkua voisi jäljittää paremmin. Eemilin kerrotusta vankeudesta luulisi löytyvän tietoja jostakin, samoin Valfridin murhasta, Hämäläiskomppanian vaiheista ja Vihtorin suojeluskuntaurasta.

Sukutarinan ydin - se, miten isäni Erkki sen kertoi - painottuu anteeksiantoon ja käytännöllisyyteen. Isäni asui nuoruudessaan sekä "valkoisessa" kodissaan Lopella että opiskeluaikoinaan tätinsä miehen punaisessa "kodissa" Töölössä. Kun sota loppuu, alkaa työ ja arki. Se on tylsää, mutta hyvää.

Seuraavassa blogissa sitten ihmetellään sitä, mitä isäni Erkki Vihtori Uotila tulkitsee isänsä Vihtorin sisällissotaa.


Vihtorin kirjeet arkistossa:

Ensimmäinen kirje
https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/files/20140624-YAM200301-140361119436400

Toinen kirje
https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/files/20141104-YAM200301-141510292428300

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Ainon kirjeet 1918

Suuri osa sisällissodan jäljistä arkistossamme ovat Vihtorin saamia kirjeita Ainolta, nuorelta naiselta, jonka kanssa Vihtori oli kirjeenvaihdossa liityttyään ensimmäiseen Hämäläskomppaniaan Keuruulla talvella 1918.

Ainon lähettämissä kirjeissä luodaan suhdetta, puhutaan tunteista, haetaan hyväksyntää ja ymmärrystä, epäröidään, avaudutaan ja eläydytään ja katsotaan tulta. Myöhemmin sanastoon tulee mukaan sankaruutta, jumaluutta ja isänmaallisuutta. Sävy muuttuu synkemmäksi, juhlavammaksi, etäisemmäksi.




Näin luulen kirjeenvaihdon saaneen alkunsa:

Vihtori lähtee 28.1.1918 yhdessä muiden nuorten miesten kanssa kohti Keuruuta. Matka kestää pari päivää. Keuruulla on kuuden päivän mittainen koulutus. Keuruulla Vihtori liittyy Etelä-Suomesta tulleista miehistä koostettuun ensimmäiseen hämäläiskomppaniaan.

Keuruulla oleskellessaan Vihtori tutustuu Ainoon, joka on ehkä Vihtorin entisen opettajan tytär tai sisarentytär. Suurin osa arkistoon jääneistä sisällissodan aikaisista dokumenteista on Ainon Keuruulta rintamalle lähettämiä kirjeitä.

Keuruulta Vihtori lähtee ensimmäisen hämäläiskomppanian joukoissa junalla Vilppulaan. Sotatapahtumathan etenivät rautatietä myötäillen.  Sodan yleistä kulkua kohti Tamperetta voi hyvin seurata Heikki Ylikankaan "Tie Tamperelle" -kirjan avulla.

Kenttäposti on kulkenut ilmeisen hyvin Keuruulta läheiselle rintamalle.

Ainon ja Vihtorin suhde jää minulle epäselväksi. Kirjeistä välittyy kuitenkin jotakin arkista ja yleisesti ymmärrettävää  parikymppisten kokemuksesta tuossa ajassa.

Aino avautuu ja purkaa tuntojaan Vihtorille maaliskuun ensimmäisen päivän kirjeessä. Ainolla on ollut poikaystävä, joka on liittynyt punaisten joukkoihin: "Olen syypää yksinäisyyteeni, niinkuin Sinäkin. Eromme johtui nykyisestä ajasta. Olisin tahtonut nähdä hänet isänmaan puolustajien rivissä, mutta hän ei sitä syystä tai toisesta tahtonut ja siksipä olen nyt orpo".

Ainon kirjeet jatkuvat tasaiseen tahtiin ja vielä maaliskuussa, kun verisimmät taistelut ovat vasta edessä, välittyy kirjeistä ensisijaisesti nuorten ihmissuhdevyyhtien monia mutkia. Ilmeisesti posti kulkee myös rintamalinjojen yli, koska Aino on saanut kirjeen edellisessä kirjeessä mainitsemaltaan toiselta mieheltä ja Aino on myös hänelle vastannut. Aino käy maaliskuussa 1918 ankaraa sisäistä taistelua: "Nyt hän on kirjoittanut ja taistelu on kova, tuska raastaa rintaani, se lopettaa kaiken elämän minussa".

Aino on siinä määrin epätoivoinen, että hän kirjoittaa kaipaavansa sotimaan. Nuoren ihmisen halu osallistua johonkin suureen ja päästä kauas pois keskinkertaisuuden ja arkihuolien tuolle puolen on kai universaali ja ajasta riippumaton ilmiö.

Aino suree sitä, että ei "pienenä tyttönä" pääse etsimään kuolemaa rintamalta. Hän harmittelee, että häntä ei "huolita isänmaan puolesta taistelemaan, olen liian arvoton, uhrini on liian heikko, sillä olenhan - nainen". Vetovoima osallistua isänmaan suureen käänteeseen on suuri ja työntövoima hämmentävistä tunnemyrskyistä kohti lopullista ratkaisua on sekin suuri.

Vilppulassa Vihtori osallistui ilmeisesti ensimmäisen kerran taisteluihin. Hän muistelee viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjeessään insinööri Kulhialle, että "Vilppulan Mannisissa, Vilppulan lukoksi sanotussa asemasodassa oli jatkuvat ja paljon uhreja vaatineet taistelut". Vilppulan tienoilla käytiin lähes parin kuukauden mittainen asemasotavaihe. Suhteessa sodan kokonaisuhrimäärään oli kaatuneita varsinaisissa taisteluissa molemmilla puolin melko vähän. Tuossa vaiheessa amatööriarmeijat eivät yksinkertaisesti kai osanneet ihmeemmin sotia, saati aiheuttaa vakavia tappioita toisilleen.

Jotakin järkyttävää Vihtorille on rintamalla tapahtunut, koska Vihtori on saanut sydämeensä arven, jonka vain kuolemassa voi sovittaa: "Olet saanut sydämeesi parantumattoman arven, jonka vasta kuolema sovittaa. Urhoollinen soturi veljeni, paljon saat Sinä sotia, mutta sen ihanampi on sitten saavuttamasi rauhan satama." Näin Aino kirjoittaa 14.3.1918. Vihtorin kirje on ehkä kirjoitettu viikkoa aiemmin. Käynnissä on vielä asemasotavaihe. Vilppulan suunnalta Hämäläsikomppania lähtee etenemään vasta noin viikkoa myöhemmin.

Hämeen ryhmä etenee Vilppulasta nopeasti Tampereen edustalle, missä käydään Messukylän luona ankaria taisteluja. Messukylä vallataan 26.3.1918.

Aino kirjoittaa Vihtorille 1.4.1918 päivätyn kirjeen. Aino on saanut kirjeen ehkä samana tai edellisenä päivänä. Vihtorin kirje lienee kirjoitettu noin viikkoa aiemmin, 24.-26.3.1918 taisteluja käydään Messukylässä.

Vihtori on ilmeisesti saanut tietää vasta näihin aikoihin, että hänen veljensä Valfrid on surmattu, koska 1.4. päivätyssä kirjeessä Aino asiaan viittaa:
"En tiedä tätä kirjoittaessani, oletko enää elävien joukossa, mutta en kuitenkaan usko Jumalan olevan niin kovan, että Hän yksiltä vanhemmilta veisi kaikki vanhuuden turvat."

Aino kaipaa taas rintamalle ja kirjoittaa kostosta: "En todellakaan ihmettele sinun suurta intoasi kotipuoleen. Minäkin tulisin taistelemaan sinun rinnallasi avuksi, että pikemmin pääsisit kostamaan niille, jotka kaiken ovat sinulta hävittäneet."

Onko Vihtori puhunut kostosta, vai onko ajatus kostosta Ainon? Vihtorin omissa kirjeissä ei puhuta kostosta vaan anteeksiannosta. Ilmeisesti Vihtorin päämääränä on kotiin pääseminen. Seuraavissa kirjeissä Aino kirjoittaa paljon Vihtorin pyrkimyksestä kotiinsa.

"Sinä tietysti koetat eteenpäin, jos suinkin pääset ja minä toivon, Sinulle kaikesta sydämestäni sen ilon, että saat nähdä taas kotisi kultaiset kunnaat" Ainon kirje 7.4.1918

Huhtikuun puolivälissä 14.4. Aino on saanut kuulla, että Vihtori on hengissä, kirjeessä ei muuten paljon uutta tietoa ole. Seuraavassa 20.4. päivätyssä kirjeessä Aino kiittää kahdesta Vihtorilta saamastaan kirjeestä.
"En voi olla heti kirjoittamatta sinulle, kun tiedän, kuinka suuren uhrauksen olet tehnyt. Teit Vihtori kulta oikein, kun ajattelit vanhempiasi niin paljon, että heitit kauniit haaveilusi ja uhrasit onnen unelmasi muiden hyväksi, jotka kaikki ovat kärsineet ja elämänsä ehtooseen saakka Sinua kasvattaneet turvakseen ja tuekseen ja joilla ei ole muuta turvaa enää kuin sinä."

Vihtori on kai sitten ilmoittanut lähtevänsä kotiinsa vanhempiensa luo. Mitähän ne haaveet ja onnen unelmat sitten ovat olleet? Ehkä Vihtorilla oli olut tammikuussa lähtiessään mielessä jotakin muuta kuin paluu kotipuoleen?

Vihtorin vaiheet Tampereen valtauksen jälkeen eivät ole tarkasti tiedossani.

Historiankirjojen mukaan Tampere oli kokonaan vallattu 6.4.1918. Saksalaiset valtasivat Helsingin 13.4.1918 ja Lahden 20.4.1918, mutta Hämeenlinnan vasta 26.4.1918. Vihtorin kotiseudulla käytiin siis vielä huhtikuun lopulla taisteluja. Luultavasti Vihtori on palannut kotiinsa vasta aivan huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa. Vihtorille on lähetetty 23.4. päivätty kirje Tampereen Pohjolankadulle, missä hän on ilmeisesti asunut.

Toiseksi viimeinen Ainon kirje on päivätty toukokuun 31. päivälle. Kirjeen kuori ei ole tallessa, mutta Vihtori lienee kotonaan, koska Aino pyytää viemään terveiset Valfridin haudalle. Vihtori ja Aino ovat suunnitelleet tapaamista, mutta se ei ole onnistunut. Viimeinen kirje Ainolta tulee lokakuussa. Siinä Aino muistelee yhteisiä hetkiä edellisenä talvena ja pyytää lähettämään papuja, koska Pattijoella oli halla vienyt kaikki. Aino neuvoo laittamaan pavut omenalaatikon keskelle:
"Jos uskaltaisit niin neuvoisin sua panemaan ne omenalaatikon keskeen ja omenia ympärille, ehkeivät tarkista."

Vuosi 1918 on nälkävuosi.


sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Vuosi 1918

Vuonna 1918 isosisäni Vihtori Uotila täytti 22 vuotta.

Minä olin samanikäinen vuonna 1986. Muistaakseni olin parikymppisenä helposti johdateltavissa, seikkailunhaluinen, ehdoton, suurista asioista haaveileva, rakastunut, koko ajan romahtamaisillani ja periaatteesta mitä tahansa kyseenalaistava.

Parikymppisellä minulla oli vielä lapsen usko kuolemattomuuteen, kylmän sodan tuottama pelko välittömään maailmanloppuun kohtsillään alkavassa ydinsodassa, olematon kokemus elämän yleisen keskinkertaisuuden hyvistä puolista ja hirveä hätä kuulua johonkin. Ilman parikymppisten ominaisuuksia sotia olisi vaikea sotia. Viisikymppiset ovat laiskoja, mukavuudenhaluisia, terveesti materialisteja ja lepsuja. Siksi viisikymppiset pitävät yhteiskunnan tylsänä ja muuttumattomana ja - rauhallisena.

Tänään (4.2.2018) tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Vihtori-vaarin veli Walfrid murhattiin punaisten puhdistuksissa. Vihtori oli jo viikkoa aikaisemmin (28.1.1918) lähtenyt valkoisten puolelle liittyäkseen hallituksen armeijaan. Vihtori kuuli asiasta ilmeisesti vasta Tampereen piirityksen aikoihin. Tämä vuoden 1918 Maatalouskalenteri on minulle päätyneistä esineistä se, jossa on isosedän omakätisiä merkintöjä - valitettavan vähän, koska vuodesta 1918 Walfrid ehti kokea kovin vähän.. Kalenteria en ole digitoinut. Siinä on enimmäkseen Walfridin lisäksi Vihtorin siskon, Leenan, hajanaisia merkintöjä. Muutenhan kalenteri on mainio dokumentti. Pidän sen lujasti tallessa.


Onneksi satuin syntymään rauhallisina aikoina, melkein viisikymppiseen Suomeen, joten pystyin suuntaamaan oman kaksikymppisen energiani noin seitsämänkymppisessä Suomessa muunlaiseen hölmöilyyn, mihin esi-isäni päätyivät.

Vihtori-vaarilla oli huonompi tuuri. Hän sattui olemaan parikymppinen ensimmäistä maailmansotaa käyvässä Euroopassa, vallankumousten murjomasta Venäjästä irtaantuvassa, nälkäisessä, köyhässä ja epätasa-arvoisessa Suomessa. Ainiin, vuonna 1917 ikäpyramidi oli tosiaan vielä pyramidi, parikymppisiä oli noin 2 % väestöstä ja viiskymppisiä noin prosentti. Vuonna 2016 parikymppisiä oli noin 1,5 % ja viisikymppisiä saman verran koko väestöstä. (Jos et usko, katso https://www.stat.fi/tup/suomi90/joulukuu.html.) Oli siis oletettavastui enemmän  "nuorisomeininkiä" kylän raitilla siihen aikaan. Kaiken lisäksi Vihtori oli kotoisin seudulta, joka oli aika lailla keskellä pian alkavan sisällissodan kiivaimpia tapahtumia.

Vihtori-vaari oli talollisen poika Parolan Mierolasta, Hämeen sydämestä. Sukupuussa ei juuri ole tuohon mennessä merkintöjä Forssaa kauempana syntyneistä esi-vanhemmista.

Tapasin vaarin muutamia kertoja lapsena ja nuorukaisena. Vihtori kuoli juuri ennen kuin minusta tuli parikymppinen. Muistan vanhan miehen, joka puhui upealla hämeen kielellä pitkiä tarinoita, joita oli mukava kuunnella jo pelkästään lämpimän äänen, juhlallisen olemuksen ja sinisen tupakansavun vuoksi. Vaari oli minulle mieluinen vieras. Silloin kun hänet tapasin, en ajatellut, että hän olisi ollut joskus lapsi tai nuori. Vaari oli vaari, hän oli minulle aina ollut vaari.

*****

Sain isältäni, Erkki Vihtorilta, tätä arkistoprojektiamme varten nipun vanhoja kirjeitä. Osa kirjestä sisältää tietoja Vihtorin sotakokemuksista. No, oikeastaan melkein kaikki Erkille periytynyt liittyy tavalla tai toisella sisällissodan aikaan.

Arkistossa on ainakin tällaisia Vihtorin sisällissotaa koskevia tietoja:

1. Kaksi Vihtorin sodan aikana vanhemmilleen lähettämää kirjettä
2. Vihtorin Aino-nimiseltä naiselta saamat 12 kirjeitä
3. Vihtorin insinööri Kulhialle kirjoittamat kolme kirjettä vuodelta 1971, joissa Vihtori muistelee sodan tapahtumia
4. Erkin kertomuksia Vihtorin sotakokemuksista, jotka perustunevat Erkin Vihtorilta kuulemiin tarinoihin ja muuten omaksuttuun sekä omatoimisesti rakennettuun muisti-, arvaus- ja uskomustietoon.
5. Walfrid Uotilan maatalouskalenteri vuodelta 1918

Näistä kirjeistä ei ollut puhetta arkistoprojektin alussa. Jossakin vaiheessa Erkki nämä kirjeet minulle antoi, joten keksin sitten arkistonmuodostussuunnitelmaan kohdan "Erkin vanhemmat", jonne kokosin Erkin vanhemmilta eli Vihtori-vaarilta Erkille periytyneitä esineitä - kirjeitä, jotka eivät olleet kirjeenvaihtoa Erkin kanssa.

Erkin ja Vihtorin välinen kirjeenvaihto on muualla. Eniten taisivat isä ja poika vaihtaa kirjeitä Kuusamon ja Oulun aikoina. Tämä syrjähyppy vain muistutukseksi siitä, että arkistomme on aito amatöörin kyhäelmä, jossa keksitty järjestys ja sarjat eivät välttämättä tee oikeutta asioille, ammattimaiselle arkistonhoidolle saati helpota asioiden löytymistä.

Tehty mikä tehty.

Jotta saisin blogin tänä vuonna näyttämään enemmän blogilta, julkaisen näitä vuoteen 1918 liittyviä arkistopohdintoja ja arkistoaineistoja vasta seuraavassa blogissani, toki julkaisen sen seuraavan hetimiten.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Voiko asiaa hallita?


Raijan ja Erkin arkistosta ei ole juuri uutta kerrottavaa. Innostukseni on hiipunut ja arkisto on muutenkin jotakuinkin siinä vaiheessa, että en taida sen hyväksi aktiivisesti enää mitään kovin suurta tehdä. Ideat ovat jotakuinkin loppu.

Ehkä kirjoitan vielä jotakin Erkin työurasta, jos kesä jatkuu yhtä sateisena kuin tänään. Vihtori-vaarin rintamalle saamien tyttöystävien kirjeistä täytynee kirjoittaa ensi vuonna, kun niiden kirjoittamisesta ja lukemisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Muuten tavoitteet arkiston suhteen on kai jotakuinkin saavutettu.

Peruskysymys on pysynyt samana, onko tämä harjoittamani hommaaminen arkistointia? Onko siinä mitään mieltä?

Kysymys pysyy mielessäni edelleen, koska pian on kuitenkin valmistauduttava omien jälkieni säilyttämisen, järjestämisen ja hävittämisen suunnitteluun.  

Töissä oli talvella asianhallinnan projekti. Ymmärtääkseni kyse oli siitä, että koetamme määrittää sen, millaisia asioita organisaatiossamme käsitellään, millaisia asiakirjoja käsittelyn aikana syntyy ja miten asiat ja asiakirjat luokitellaan ja säilytetään.

Jos asianhallinta toimii, syntyy myös arkisto, joka on arkistolaitoksen ylläpitämän mainion arkistowikin mukaan: "Organisaation tehtävien hoitamisesta tai henkilön toiminnasta kertyneiden asiakirjallisten tietojen kokonaisuus."

Tähän arkistowikin tietoon liittyy monia kiinnostavia seikkoja henkilökohtaisen tiedonhallinnan ja arkistoinnin kannalta. Voisiko henkilökohtaisen elämän järjestää asianhallinnan periaatteiden mukaisesti?  Henkilökohtaisen toimintani tuloksena syntyy paljon kaikenlaista, mutta aika harva toimintani on sellaista "asiaa", että se vastaisi oikeiden organisaatioiden oikeita “asioita”. Määritelmän mukaan: "Asia on organisaation käsiteltäväksi annettu tai otettu tehtävä, josta organisaation on saatava aikaan ratkaisu. Asian käsittely tapahtuu määriteltyjen käsittelysääntöjen mukaisesti."

Voisiko oman arjen sekä vapaa-ajalla että työssä ajatella asialliseksi toiminnaksi? Ehkä.

On aivan järkevää ja mahdollista ajatella omat teot tehtävinä, jotka johtavat ratkaisuihin. Aika moni asia vieläpä noudattaa enemmän tai vähemmän sovittuja "sääntöjä". Kun minulle sanotaan, käy kaupassa, minä olen saanut tehtävän ja sitten toimin saamani tehtävän mukaisesti. Lopputuloksena on ratkaisu, jossa pöydällä on jääkaapin täytteeksi hankittua tavaraa ja todisteena toiminnasta on kuitti. Se on kai sitten se asiakirja tämän yhden henkilön toiminnasta.

Entä syntyykö iltaisin suorittamastani noin kahden tunnin mittaisesta televisionkatsomistehtävästä ratkaisu ja jääkö siitä asiakirjallista tietoa? Aika kehnosti. TV-vero, sähkölasku, kaapeli-TV -maksu ja Netflixin lasku kertovat vain hyvin yleisesti (valitettavasti), että olen virallisesti, laillisesti ja kaupallisesti sitoutunut mediankuluttaja. Ehkä TV:n katselu ei ole asiallista tekemistä? Harmi, sillä luultavasti tieto kaikista niistä TV-sarjoista, elokuvista ja dokumenteista antaisivat kokemusmaailmastani paremman kuvan kuin huolella säilytetyt koulutodistukset. No, Netflix tietää katseluhistoriani, mutta itselleni, saati jälkipolville ei mediankäytöstäni jää mitään jälkiä, vaikka median kuluttaminen on kuitenkin tärkeimpiä tehtäviäni kansalaisena.

Onko selfien ottaminen ja sen julkaiseminen Facebookissa asiallinen tehtävä? Otanhan toki tehtäväkseni tuoda olemassaoloni ja mietteeni julki ja ratkaisen asian ottamalla kuvan, kirjoittamalla jotakin asiaan liittyvää ja julkaisen sen sitten määrättyjen sääntöjen nojalla Facebookissa. Asiallista toimintaa. Syntyy asiakirjakin sähköiseen järjestelmään.

Enpä tiedä. Ehkä facebook-päivitysten vuoksi ei kannata ryhtyä tekemään henkilökohtaista arkistonmuodostussuunnitelmaa,  toiminnanohjaussuunnitelmaa tai asianhallintasuunnitelmaa. Tai mitä niiden nimet olivatkaan. Oikeastaan työssäkin on aika paljon sellaista hommaa, joka ei ehkä etene ihan niin kauniisti, kuin arkistowikin määritelmässä tai asianhallintaohjelman toiminnoissa maalataan.

Vaikka organisaatioiden toiminta ei varmaankaan ole uskon vaan ensisijaisesti tietojärjestelmien, hallinto-ohjeiden ja prosessien asia, on tunnustettava, että minä en usko asiaan, enkä hallintaan, enkä ohjaukseen.  Tuo kaikki on aivan liian idealistista, kirkasta, ennalta määrättyä ja imelän kaunista jotta saisin sen mahtumaan omaan sekavaan, sumuiseen, sattumanvaraiseen ja koko ajan ailahtelevaan maailmankuvaani. Sitäpaitsi: oman elämän asiat ovat paljon enemmän totta ja kiinnostavampia, kuin työelämän pienet, hassut ja keksityt asiat. Niitä varten voidaan kyllä keksiä järjestelmiä, mutta omaa elämää ei ehkä sittenkään kannata pilata tietojärjestelmällä.

Taitaa käydä niin, että kasaan omat jälkeni pilveen, tongin niitä huvikseni jonkin aikaa, unohdan ne sitten sinne ja joskus ne katoavat niin kuin minäkin.     

tiistai 29. marraskuuta 2016

Luopuminen

Aloitin Raijan ja Erkin kanssa digiarkiston hieman epämääräisistä syistä. En oikein ollut varma, miksi kuvia ja vanhoja todistuksia pitäisi oikeastaan digitoida ja säilyttää pitkiä aikoja.

En edelleenkään ole varma toimintani mielekkyydestä, mutta olen keksinyt uusia syitä, joiden vuoksi ajatus ei sittenkään tunnu juuri nyt aivan hölmöltä.

Ehkäpä tärkeintä arkistoinnissa on luopuminen. Kun arkistoin, pystyn luopumaan.

Luopuminen on vaikeaa. Elämä on kasaamista ja saavuttamista.  Teot, ajatukset, kyvyt ja muistot reaalistuvat materiana. Kuvina, todistuksina, kirjeinä, huonekaluina, tauluina, kirjoina ja kaikkena muuna. Jokainen hankittu esine liittyy johonkin ja jokainen esine on jostakin syystä päätynyt jonnekin. Esineet kertovat pyrkimyksistä, tavoitteista ja saavutuksista.

Miksi arkistointi muka auttaa luopumaan? Muutimme Raijan viime viikonloppuna Vajatieltä kaupunkiin. Vajatien talo oli ollut Raijan kotina noin 43 vuotta. Minä vietin talossa suurimman osan nuoruuttani. Viime vuodet olen käynnyt sillä sunnuntaisin kello kaksi. Lapsilleni talo on mummola.

Kun melkein kaikki tavarat oli talosta saatu muutettua Raijan uuteen kaksioon ja sisarukset olivat yli jääneistä tavaroista valinneet itselleen mieluiset, jäi taloon vielä kaikenlaista. Varsinkin kirjoja jäi paljon.
Nämä kirjat hävitin.

Halusin hävittää loput kirjat. Revin Otavan ison tietosanakirjan, Maailman kansojen historian ja monen muun kirjan kannet ja heitin ne sekajätepinoon. Lehdet heitin paperijätepinoon. Tunsin helpotusta siitä, että sain poistaa nuo kirjat itse. Pidin jokaista kirjaa vielä kerran kädessäni ja tein jokaisesta omin käsin lopun. Ajattelin, että näin mikään ei jää vaivaamaan.

Erehdyin taas. Hyvällä tavalla. Revin nimittäin myös Elli Tompurin muistelmat ja Elsa Heporaudan teokset. Näin omistuskirjoitukset alkulehdillä, mutta revin ja hävitin ne kaikki. Jokin kuitenkin jäi vaivaamaan.

Elsa Heporauta on Kalevala-Korun ja Kalevalaisten Naisten perustaja. Merkittävä vaikuttaja.  Elli Tompuri taasen oli viime vuosisadan alussa kuuluisa, mutta ahdasmielisessä yhteiskunnassa karsastettu näyttelijä. Katsokaa Wikipediasta.

Elsa ja Elli?

Kun olin tehnyt armottoman työni, kysyin myöhemmin Raijalta Elsasta ja Ellistä. Raija kertoi ihan oikeat tosiasiat Elsa Heporaudasta ja sanoi, että Alma-mummo tunsi Elsan, Alma oli kuulemma käynyt Helsingissä Heporaudoilla ja melko varmasti Raija itsekin oli Heporaudan tavannut. Elsa oli tullut tutuksi sellaisen henkilön kautta, joka oli ollut Heporaudoilla piikomassa. Raija luonnehti Elsaa "erittäin viehättäväksi ihmiseksi".

Elli Tompurin merkintä Alma, Juho ja Raija Lavikaisen vieraskirjassa. Vieraskirjaa en hävittänyt.

Entäpä Elli? Raija muisteli, että Ellin tunsi Ylä-Kintaudessa Silja-täti. Silja-täti oli Raijan äidin, Alman, hyvä ystävä ja Osuuskauppa Mäki-Matin kauppias. Silja-täti oli nuoruudessaan piikonut Tompurilla. Näyttelijädiiva oli käynyt myös Raijan kotona. Oli kuulemma etäinen henkilö; "ei niinkuin tavallinen ihminen". Oli ottanut alasti aurinkoa, eikä häntä saanut lähestyä.

Tuntuu siltä, että taisin heittää menemään kirjojen mukana aika kiinnostavan osan suvun naisten historiaa. Miten tämä muka auttaa luopumaan? Mikä tässä on helpottavaa? Minähän mokasin.

Myönnän, että tein virheitä. Ellan ja Elsan kirjat ja kirjojen omistuskirjoitukset olisi pitänyt säilyttää. Silti olen helpottunut. Jos en olisi kirjoja repinyt, asia ei olisi minua koskaan vaivannut.

Tiedän melko hyvin, mitä olen tuhonnut, hukannut ja tärvellyt. Toisaalta tiedän myös, mitä olen pannut talteen. Se helpottaa. Tiedän melko varmasti, että Vajatien tyhjentymisen yhteydessä on kadonnut paljon sellaista, mistä en tiedä mitään. Se on hyvä, koska Raijalla on ja Erkillä oli kyllä aikaa jättää ne jäljet jälkeensä, jotka he halusivatkin jättää. Sitä mitä en tiedä, ei minun tarvitsekaan tietää. Kun haalin arkistoa, voin luopua tavarasta. Haalimalla luovun.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Voivalan vaarin heinäkauppoja ja avointa dataa





Olin alkuviikosta tilaisuudessa, jossa puhuttiin avoimesta datasta.

Olen yrittänyt viime aikoina ymmärtää, mitä avoimella datalla oikeastaan tarkoitetaan. Jotenkin se liittyy tähän puuhaan, jossa keräilen kaikenlaisia asioita tietokoneelleni, vähän muuallekin ja sitten annan sen olla kaikkien saatavilla.

Meille kerrottiin kiinnostavista avoimen datan tarjoamista liiketoimintamahdollisuuksista. Itse ymmärrän avoimen datan parhaiten karttasovellusten avulla. Kun maanmittauslaitos (tai mikä sen nimi nykyisin onkaan) avasi kaiken paikkatiedon vapaaseen käyttöön, on syntynyt monia tai ainakin joitakin minunkin käyttämiä hienoja sovelluksia. Oma suosikkini on junat kartalla -sovellus, josta näkee Suomen rautateillä liikkuvien junien liikkumisen reaaliaiaikaisesti. En kyllä ymmärrä, miten tuolla sovelluksella tekee menestyvää liiketoimintaa, mutta sovellus on kiva.

Tarkistan sovelluksen avulla nukkumaanmenoaikani katsomalla, onko H727 jo saapumassa Joensuuhun.

Raijan ja Erkin arkiston kannalta kiinnostavinta antia tilaisuudessa oli kansallisarkiston tekemän upean digitointiurakan esittely. Siinä on tähän mennessä digitoitu ja julkaistu suomalaisia sanomalehtia aina 1910-luvun alkupuolelle asti. Joku sanoi, että lehtien selailu on koukuttavaa. Olen samaa mieltä.

Tosin en oikein keksinyt, mitä yli sadan vuoden vanhoista lehdistä selaisin. Ajattelin kokeilla umpimähkäisesti esi-isien nimillä tehtävää hakua. Huomasin yhden hankaluuden: en tiedä kovin paljoa isovanhempieni vanhempien elämästä. En muista ulkoa edes heidän nimiään. Sitäpaitsi 1800-luvun loppupuolen Hämeessä nimet ovat mitä sattuu - tarkoitan, että en ole suinkaan varma siitä, millä nimellä isoisäni isää on kutsuttu. Nimeämisen perusteena on ollut isän etunimeä ja ilmeisesti vielä tärkeämpi nimeämisen peruste on ollut paikka, tila missä on asuttu. Ja sehän on voinut vaihtua. Eivät kaikki samalle tilalle ole jääneet.

Jotta yli sadan vuoden takaisista lehdistä voisi löytää jotakin henkilökohtaista, on selvitettävä sukua. Harmi, että kirkonkirjat eivät ole avointa dataa. Onneksi on kuitenkin kehitetty sukulaisistaan kiinnostuneita varten sukupuusovelluksia, jotka hyödyntävät ihmisten itse hankkimaa dataa. Ne ovat onnistuneet tekemään uteliaisuudesta liiketoimintaa. Minäkin annoin luottokorttitietoni MyHeritagelle ja kas, nyt voin muutamalla klikkauksella hyötyä sukulaisteni tekemistä sukuselvityksistä. Tiedän nyt, että vuonna 1630 syntynyt Påhl Alhoin on suora esi-vanhempani. Laiskurina en ole antanut näihin talkoisiin minkäänlaista muuta panosta kuin luottokorttitietoni, jonka avulla MyHeritage (UK) Ltd voi periä korvauksen siitä, että saan sukulaisteni tekemän selvitystyön käyttööni. Epistä. Kiitos. Anteeksi.

Kyseessä on siis mainio, ei kovin avoin, mutta toimiva sovellus, jossa hyödynnetään tietoa ihmisten syntymästä, kuolemasta ja perheenjäsenistä.

Päätin etsiä lehtitietoa isoäitini isän nimellä. Jo lapsena pidin isoäitini tyttönimestä. En koskaan tavannut isäni äitiä, mutta minua harmittaa, että sukunimeksi sattui Uotila. Se yhdistettynä Suomen tavallisimpiin kuuluvaan etunimiin tuottaa aika tylsän keskiarvon. Sen sijaan Vihtori Voivala olisi nyt  hinee voittajan nimi. Isoäitini tyttönimi oli Voivala ja hänen isänsä oli Erik Voivala ja he asuivat Lammilla. Jos siis nämä tiedot pitävät paikkansa. Uskon niin.

Etsin sitten digi.kansalliskirjasto.fi -palvelusta isoäitini isän nimellä jotakin. Ja kas, löytyi ilmoitus Hämeen Sanomista kesältä 1904, jossa tarjotaan tehtävksi heinää kylvö- sekä luonnonniityiltä. Paikka on Lammin pitäjän Palosten kylä ja allekirjoituksena Erik Voivala. Luulen, että tämä on todiste esi-isäin heinäbusineksestä.

Koska Raijan ja Erkin arkisto on suurimmaksi osaksi avointa sekin, antaa Googlessa hakusana "Erik Voivala" ensimmäisenä linkin Erkin muistelmiin. Siellä Erkki kuvaa isoisäänsä (jota hän ei ole itse ehtinyt tavata) kohtalaisen businessorientoituneeksi maanvilvelijäksi. Näin Erkki kertoo Erikistä: "Hän harrasti myös hevoskauppaa ja kävi ahkerasti markkinoilla. Ennen torille menoa hän piiskasi salaa myytävää hevosta, että se oli viireempi." Eiköhän heinäkauppias liene isoäitini isä.

Kansalliskirjaston digiprojekti on upea! Kyllä tällaisen tiedon hakeminen aina pääsiäismunan etsimisen voittaa. Harmi, että avointa aineistoa ei ole tuoreemmalta ajalta. Tai ehkä se on onni, koska tuskin selailisin näitä yli sata vuotta vanhoja lehtiä, jos tarjolla olisi isovanhempieni nuoruuden ja aikuisuuden ajan lehtiä.