tiistai 20. kesäkuuta 2017

Voiko asiaa hallita?


Raijan ja Erkin arkistosta ei ole juuri uutta kerrottavaa. Innostukseni on hiipunut ja arkisto on muutenkin jotakuinkin siinä vaiheessa, että en taida sen hyväksi aktiivisesti enää mitään kovin suurta tehdä. Ideat ovat jotakuinkin loppu.

Ehkä kirjoitan vielä jotakin Erkin työurasta, jos kesä jatkuu yhtä sateisena kuin tänään. Vihtori-vaarin rintamalle saamien tyttöystävien kirjeistä täytynee kirjoittaa ensi vuonna, kun niiden kirjoittamisesta ja lukemisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Muuten tavoitteet arkiston suhteen on kai jotakuinkin saavutettu.

Peruskysymys on pysynyt samana, onko tämä harjoittamani hommaaminen arkistointia? Onko siinä mitään mieltä?

Kysymys pysyy mielessäni edelleen, koska pian on kuitenkin valmistauduttava omien jälkieni säilyttämisen, järjestämisen ja hävittämisen suunnitteluun.  

Töissä oli talvella asianhallinnan projekti. Ymmärtääkseni kyse oli siitä, että koetamme määrittää sen, millaisia asioita organisaatiossamme käsitellään, millaisia asiakirjoja käsittelyn aikana syntyy ja miten asiat ja asiakirjat luokitellaan ja säilytetään.

Jos asianhallinta toimii, syntyy myös arkisto, joka on arkistolaitoksen ylläpitämän mainion arkistowikin mukaan: "Organisaation tehtävien hoitamisesta tai henkilön toiminnasta kertyneiden asiakirjallisten tietojen kokonaisuus."

Tähän arkistowikin tietoon liittyy monia kiinnostavia seikkoja henkilökohtaisen tiedonhallinnan ja arkistoinnin kannalta. Voisiko henkilökohtaisen elämän järjestää asianhallinnan periaatteiden mukaisesti?  Henkilökohtaisen toimintani tuloksena syntyy paljon kaikenlaista, mutta aika harva toimintani on sellaista "asiaa", että se vastaisi oikeiden organisaatioiden oikeita “asioita”. Määritelmän mukaan: "Asia on organisaation käsiteltäväksi annettu tai otettu tehtävä, josta organisaation on saatava aikaan ratkaisu. Asian käsittely tapahtuu määriteltyjen käsittelysääntöjen mukaisesti."

Voisiko oman arjen sekä vapaa-ajalla että työssä ajatella asialliseksi toiminnaksi? Ehkä.

On aivan järkevää ja mahdollista ajatella omat teot tehtävinä, jotka johtavat ratkaisuihin. Aika moni asia vieläpä noudattaa enemmän tai vähemmän sovittuja "sääntöjä". Kun minulle sanotaan, käy kaupassa, minä olen saanut tehtävän ja sitten toimin saamani tehtävän mukaisesti. Lopputuloksena on ratkaisu, jossa pöydällä on jääkaapin täytteeksi hankittua tavaraa ja todisteena toiminnasta on kuitti. Se on kai sitten se asiakirja tämän yhden henkilön toiminnasta.

Entä syntyykö iltaisin suorittamastani noin kahden tunnin mittaisesta televisionkatsomistehtävästä ratkaisu ja jääkö siitä asiakirjallista tietoa? Aika kehnosti. TV-vero, sähkölasku, kaapeli-TV -maksu ja Netflixin lasku kertovat vain hyvin yleisesti (valitettavasti), että olen virallisesti, laillisesti ja kaupallisesti sitoutunut mediankuluttaja. Ehkä TV:n katselu ei ole asiallista tekemistä? Harmi, sillä luultavasti tieto kaikista niistä TV-sarjoista, elokuvista ja dokumenteista antaisivat kokemusmaailmastani paremman kuvan kuin huolella säilytetyt koulutodistukset. No, Netflix tietää katseluhistoriani, mutta itselleni, saati jälkipolville ei mediankäytöstäni jää mitään jälkiä, vaikka median kuluttaminen on kuitenkin tärkeimpiä tehtäviäni kansalaisena.

Onko selfien ottaminen ja sen julkaiseminen Facebookissa asiallinen tehtävä? Otanhan toki tehtäväkseni tuoda olemassaoloni ja mietteeni julki ja ratkaisen asian ottamalla kuvan, kirjoittamalla jotakin asiaan liittyvää ja julkaisen sen sitten määrättyjen sääntöjen nojalla Facebookissa. Asiallista toimintaa. Syntyy asiakirjakin sähköiseen järjestelmään.

Enpä tiedä. Ehkä facebook-päivitysten vuoksi ei kannata ryhtyä tekemään henkilökohtaista arkistonmuodostussuunnitelmaa,  toiminnanohjaussuunnitelmaa tai asianhallintasuunnitelmaa. Tai mitä niiden nimet olivatkaan. Oikeastaan työssäkin on aika paljon sellaista hommaa, joka ei ehkä etene ihan niin kauniisti, kuin arkistowikin määritelmässä tai asianhallintaohjelman toiminnoissa maalataan.

Vaikka organisaatioiden toiminta ei varmaankaan ole uskon vaan ensisijaisesti tietojärjestelmien, hallinto-ohjeiden ja prosessien asia, on tunnustettava, että minä en usko asiaan, enkä hallintaan, enkä ohjaukseen.  Tuo kaikki on aivan liian idealistista, kirkasta, ennalta määrättyä ja imelän kaunista jotta saisin sen mahtumaan omaan sekavaan, sumuiseen, sattumanvaraiseen ja koko ajan ailahtelevaan maailmankuvaani. Sitäpaitsi: oman elämän asiat ovat paljon enemmän totta ja kiinnostavampia, kuin työelämän pienet, hassut ja keksityt asiat. Niitä varten voidaan kyllä keksiä järjestelmiä, mutta omaa elämää ei ehkä sittenkään kannata pilata tietojärjestelmällä.

Taitaa käydä niin, että kasaan omat jälkeni pilveen, tongin niitä huvikseni jonkin aikaa, unohdan ne sitten sinne ja joskus ne katoavat niin kuin minäkin.     

tiistai 29. marraskuuta 2016

Luopuminen

Aloitin Raijan ja Erkin kanssa digiarkiston hieman epämääräisistä syistä. En oikein ollut varma, miksi kuvia ja vanhoja todistuksia pitäisi oikeastaan digitoida ja säilyttää pitkiä aikoja.

En edelleenkään ole varma toimintani mielekkyydestä, mutta olen keksinyt uusia syitä, joiden vuoksi ajatus ei sittenkään tunnu juuri nyt aivan hölmöltä.

Ehkäpä tärkeintä arkistoinnissa on luopuminen. Kun arkistoin, pystyn luopumaan.

Luopuminen on vaikeaa. Elämä on kasaamista ja saavuttamista.  Teot, ajatukset, kyvyt ja muistot reaalistuvat materiana. Kuvina, todistuksina, kirjeinä, huonekaluina, tauluina, kirjoina ja kaikkena muuna. Jokainen hankittu esine liittyy johonkin ja jokainen esine on jostakin syystä päätynyt jonnekin. Esineet kertovat pyrkimyksistä, tavoitteista ja saavutuksista.

Miksi arkistointi muka auttaa luopumaan? Muutimme Raijan viime viikonloppuna Vajatieltä kaupunkiin. Vajatien talo oli ollut Raijan kotina noin 43 vuotta. Minä vietin talossa suurimman osan nuoruuttani. Viime vuodet olen käynnyt sillä sunnuntaisin kello kaksi. Lapsilleni talo on mummola.

Kun melkein kaikki tavarat oli talosta saatu muutettua Raijan uuteen kaksioon ja sisarukset olivat yli jääneistä tavaroista valinneet itselleen mieluiset, jäi taloon vielä kaikenlaista. Varsinkin kirjoja jäi paljon.
Nämä kirjat hävitin.

Halusin hävittää loput kirjat. Revin Otavan ison tietosanakirjan, Maailman kansojen historian ja monen muun kirjan kannet ja heitin ne sekajätepinoon. Lehdet heitin paperijätepinoon. Tunsin helpotusta siitä, että sain poistaa nuo kirjat itse. Pidin jokaista kirjaa vielä kerran kädessäni ja tein jokaisesta omin käsin lopun. Ajattelin, että näin mikään ei jää vaivaamaan.

Erehdyin taas. Hyvällä tavalla. Revin nimittäin myös Elli Tompurin muistelmat ja Elsa Heporaudan teokset. Näin omistuskirjoitukset alkulehdillä, mutta revin ja hävitin ne kaikki. Jokin kuitenkin jäi vaivaamaan.

Elsa Heporauta on Kalevala-Korun ja Kalevalaisten Naisten perustaja. Merkittävä vaikuttaja.  Elli Tompuri taasen oli viime vuosisadan alussa kuuluisa, mutta ahdasmielisessä yhteiskunnassa karsastettu näyttelijä. Katsokaa Wikipediasta.

Elsa ja Elli?

Kun olin tehnyt armottoman työni, kysyin myöhemmin Raijalta Elsasta ja Ellistä. Raija kertoi ihan oikeat tosiasiat Elsa Heporaudasta ja sanoi, että Alma-mummo tunsi Elsan, Alma oli kuulemma käynyt Helsingissä Heporaudoilla ja melko varmasti Raija itsekin oli Heporaudan tavannut. Elsa oli tullut tutuksi sellaisen henkilön kautta, joka oli ollut Heporaudoilla piikomassa. Raija luonnehti Elsaa "erittäin viehättäväksi ihmiseksi".

Elli Tompurin merkintä Alma, Juho ja Raija Lavikaisen vieraskirjassa. Vieraskirjaa en hävittänyt.

Entäpä Elli? Raija muisteli, että Ellin tunsi Ylä-Kintaudessa Silja-täti. Silja-täti oli Raijan äidin, Alman, hyvä ystävä ja Osuuskauppa Mäki-Matin kauppias. Silja-täti oli nuoruudessaan piikonut Tompurilla. Näyttelijädiiva oli käynyt myös Raijan kotona. Oli kuulemma etäinen henkilö; "ei niinkuin tavallinen ihminen". Oli ottanut alasti aurinkoa, eikä häntä saanut lähestyä.

Tuntuu siltä, että taisin heittää menemään kirjojen mukana aika kiinnostavan osan suvun naisten historiaa. Miten tämä muka auttaa luopumaan? Mikä tässä on helpottavaa? Minähän mokasin.

Myönnän, että tein virheitä. Ellan ja Elsan kirjat ja kirjojen omistuskirjoitukset olisi pitänyt säilyttää. Silti olen helpottunut. Jos en olisi kirjoja repinyt, asia ei olisi minua koskaan vaivannut.

Tiedän melko hyvin, mitä olen tuhonnut, hukannut ja tärvellyt. Toisaalta tiedän myös, mitä olen pannut talteen. Se helpottaa. Tiedän melko varmasti, että Vajatien tyhjentymisen yhteydessä on kadonnut paljon sellaista, mistä en tiedä mitään. Se on hyvä, koska Raijalla on ja Erkillä oli kyllä aikaa jättää ne jäljet jälkeensä, jotka he halusivatkin jättää. Sitä mitä en tiedä, ei minun tarvitsekaan tietää. Kun haalin arkistoa, voin luopua tavarasta. Haalimalla luovun.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Voivalan vaarin heinäkauppoja ja avointa dataa





Olin alkuviikosta tilaisuudessa, jossa puhuttiin avoimesta datasta.

Olen yrittänyt viime aikoina ymmärtää, mitä avoimella datalla oikeastaan tarkoitetaan. Jotenkin se liittyy tähän puuhaan, jossa keräilen kaikenlaisia asioita tietokoneelleni, vähän muuallekin ja sitten annan sen olla kaikkien saatavilla.

Meille kerrottiin kiinnostavista avoimen datan tarjoamista liiketoimintamahdollisuuksista. Itse ymmärrän avoimen datan parhaiten karttasovellusten avulla. Kun maanmittauslaitos (tai mikä sen nimi nykyisin onkaan) avasi kaiken paikkatiedon vapaaseen käyttöön, on syntynyt monia tai ainakin joitakin minunkin käyttämiä hienoja sovelluksia. Oma suosikkini on junat kartalla -sovellus, josta näkee Suomen rautateillä liikkuvien junien liikkumisen reaaliaiaikaisesti. En kyllä ymmärrä, miten tuolla sovelluksella tekee menestyvää liiketoimintaa, mutta sovellus on kiva.

Tarkistan sovelluksen avulla nukkumaanmenoaikani katsomalla, onko H727 jo saapumassa Joensuuhun.

Raijan ja Erkin arkiston kannalta kiinnostavinta antia tilaisuudessa oli kansallisarkiston tekemän upean digitointiurakan esittely. Siinä on tähän mennessä digitoitu ja julkaistu suomalaisia sanomalehtia aina 1910-luvun alkupuolelle asti. Joku sanoi, että lehtien selailu on koukuttavaa. Olen samaa mieltä.

Tosin en oikein keksinyt, mitä yli sadan vuoden vanhoista lehdistä selaisin. Ajattelin kokeilla umpimähkäisesti esi-isien nimillä tehtävää hakua. Huomasin yhden hankaluuden: en tiedä kovin paljoa isovanhempieni vanhempien elämästä. En muista ulkoa edes heidän nimiään. Sitäpaitsi 1800-luvun loppupuolen Hämeessä nimet ovat mitä sattuu - tarkoitan, että en ole suinkaan varma siitä, millä nimellä isoisäni isää on kutsuttu. Nimeämisen perusteena on ollut isän etunimeä ja ilmeisesti vielä tärkeämpi nimeämisen peruste on ollut paikka, tila missä on asuttu. Ja sehän on voinut vaihtua. Eivät kaikki samalle tilalle ole jääneet.

Jotta yli sadan vuoden takaisista lehdistä voisi löytää jotakin henkilökohtaista, on selvitettävä sukua. Harmi, että kirkonkirjat eivät ole avointa dataa. Onneksi on kuitenkin kehitetty sukulaisistaan kiinnostuneita varten sukupuusovelluksia, jotka hyödyntävät ihmisten itse hankkimaa dataa. Ne ovat onnistuneet tekemään uteliaisuudesta liiketoimintaa. Minäkin annoin luottokorttitietoni MyHeritagelle ja kas, nyt voin muutamalla klikkauksella hyötyä sukulaisteni tekemistä sukuselvityksistä. Tiedän nyt, että vuonna 1630 syntynyt Påhl Alhoin on suora esi-vanhempani. Laiskurina en ole antanut näihin talkoisiin minkäänlaista muuta panosta kuin luottokorttitietoni, jonka avulla MyHeritage (UK) Ltd voi periä korvauksen siitä, että saan sukulaisteni tekemän selvitystyön käyttööni. Epistä. Kiitos. Anteeksi.

Kyseessä on siis mainio, ei kovin avoin, mutta toimiva sovellus, jossa hyödynnetään tietoa ihmisten syntymästä, kuolemasta ja perheenjäsenistä.

Päätin etsiä lehtitietoa isoäitini isän nimellä. Jo lapsena pidin isoäitini tyttönimestä. En koskaan tavannut isäni äitiä, mutta minua harmittaa, että sukunimeksi sattui Uotila. Se yhdistettynä Suomen tavallisimpiin kuuluvaan etunimiin tuottaa aika tylsän keskiarvon. Sen sijaan Vihtori Voivala olisi nyt  hinee voittajan nimi. Isoäitini tyttönimi oli Voivala ja hänen isänsä oli Erik Voivala ja he asuivat Lammilla. Jos siis nämä tiedot pitävät paikkansa. Uskon niin.

Etsin sitten digi.kansalliskirjasto.fi -palvelusta isoäitini isän nimellä jotakin. Ja kas, löytyi ilmoitus Hämeen Sanomista kesältä 1904, jossa tarjotaan tehtävksi heinää kylvö- sekä luonnonniityiltä. Paikka on Lammin pitäjän Palosten kylä ja allekirjoituksena Erik Voivala. Luulen, että tämä on todiste esi-isäin heinäbusineksestä.

Koska Raijan ja Erkin arkisto on suurimmaksi osaksi avointa sekin, antaa Googlessa hakusana "Erik Voivala" ensimmäisenä linkin Erkin muistelmiin. Siellä Erkki kuvaa isoisäänsä (jota hän ei ole itse ehtinyt tavata) kohtalaisen businessorientoituneeksi maanvilvelijäksi. Näin Erkki kertoo Erikistä: "Hän harrasti myös hevoskauppaa ja kävi ahkerasti markkinoilla. Ennen torille menoa hän piiskasi salaa myytävää hevosta, että se oli viireempi." Eiköhän heinäkauppias liene isoäitini isä.

Kansalliskirjaston digiprojekti on upea! Kyllä tällaisen tiedon hakeminen aina pääsiäismunan etsimisen voittaa. Harmi, että avointa aineistoa ei ole tuoreemmalta ajalta. Tai ehkä se on onni, koska tuskin selailisin näitä yli sata vuotta vanhoja lehtiä, jos tarjolla olisi isovanhempieni nuoruuden ja aikuisuuden ajan lehtiä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Taulu

Jos arkistoinnin tarkoituksena on säilyttää tuleville polville edustava kokoelma organisaation tai yksilön toiminnasta, on näihin jälkiin sisällytettävä myös tavaraa. Muutakin kuin todistuksia, valokuvia ja kirjeitä. Niin minä ajattelen.

Viime syksynä kerroin äitini enon tekemästä tuolista ja talven pitkät kuukaudet olen viettänyt tekemällä kotien inventaaria. En ole varma siitä, onko tämä toiminta ollut kovin järkevää. Palaute on ollut ristiriitaista.
Pekka Uotila vuonna 1966.


Raijan ja Erkin digitaaliseen arkistoon tulee sisältymään arvio Vajatien kodin tavaran määrästä. Koska arkistointi kuvaa pohjimmiltaan toimintaa ja siitä jääviä jälkiä, on tavaran laskeminen ja luokittelu minusta perusteltua, sillä kuluttaminen on kansantalouden tärkeintä toimintaa. Kotitalous on kuluttamisen tärkein yksikkö. Jos emme kuluta, ei kansantalous toimi. On kansalaisvelvollisuutemme kuluttaa.

Arkistointi kuvaa toimintaa ja henkilökohtaiseen arkistointiin ryhtyvät haluavat ymmärtää omaa toimintaansa ja välittää siitä tiedon tuleville polville. Tavarat ovat osa identiteettiämme. Kuluttamisen valinnat kertovat mielihaluistamme aika paljon. Olet sitä, mitä kulutat.

Raijan ja Erkin kodissa kiinnostava tavaroiden joukko on taulut. Nuo seinälle ripustetut, kehystetyt taideteokset ovat kiinnostavia ja merkillisiä arkistoinnin kohteita. En ymmärrä taidetta ja siksi pohdin taulua kodin esineenä.

Minun kodissani on neljä kehystettyä, seinällä roikkuvaa esinettä, jotka miellän tauluksi. Kolme niistä on grafiikkaa ja yksi jonkin sortin maalaus. Kaksi nistä on saatu lahjaksi. Yksi on vaihtokauppaa ja oman kuvani ostin baarimatkalla suoraan tekijältä itseltään.

Raija ja Erkki hankkivat yhteiseen kotiinsa kolmisenkymmentä kehystettyä, seinällä roikkuvaa teosta, joista noin kaksi kolmasosaa on öljyvärimaalauksia.

Miksi?

Kysyin asiaa Raijalta, eikä hän siihen osannut vastata. Täsmensin kysymystäni sanomalla, että meillä ei ole kotona oikeastaan lainkaan tauluja seinällä. Siihen Raija sanoi: "Ette ole vielä niin pitkällä".

"Näytelmän loppu"


Koska Raijalta suoraan kysyttäessä ei oikein saa selvää tästä taulujen hankkimisen merkityksestä, on minun kuviteltava tähän jokin uskottava selitys.

Raija keroi, että tauluja on hankittu ostamalla niitä taulukauppiailta. Muistan hämärästi, että tällaisia kauppiaita meillä joskus kävi ainakin Jämsässä. Vaikka Raija on kultuurin suurkuluttaja, ei taulujen ostaminen ollut vain Raijan harrastus, sillä Raija mainitsi, että ainakin "Näytelmän loppu" oli Erkin valinta. Minusta se on hyvä valinta.

Sijoitusmielessäkään tauluja tuskin on hankittu. Raija ei sellaista kysymystä ymmärtänyt. Vajatien taulujen rahallinen arvo on jotakuinkin olematon. Tokko niihin sellaista arvonnousun olettamaa liittyy.

Raijan kokema kansakoulunopettajien kyllästämä lapsuus, nuoruus ja aikuisuus on jotenkin tämän asian taustalla. En ole sisällyttänyt Vajatien teosluetteloon ainakaan vielä Raijan enon, Raijan itsensä ja Erkin serkun tekemiä teoksia. Pitäisi ehkä sekin tehdä.  Luulen, että esineillä, itse tehdyillä esineillä, ja varsinkin tauluilla on ollut 20-, 30-ja 40-luvuilla suuri merkitys. Itse tehtyjä esineitä on annettu lahjoiksi, vaikka tekijä ei ammattilainen olisikaan. No, ei niitä ihan kaikkia seinälle laitettu. Raijan kertoman mukaan tauluja maalaili myös Erkin tädin mies, Rehtilän Topi, jonka Raijalle ja Erkille häälahjalsi antama maalaus on kadonnut. Eikä ilmeisesti sattumalta.

Kuuluisien taiteilijoiden teosten kopioimiseen on käytetty rutkasti aikaa. Taiteella on epäilemättä koettu olevan erityinen arvo sinänsä, joka ei ole liittynyt niinkään - näin kuvittelen - itsensä ilmaisemiseen, vaan siihen, että taiteelle altistuminen jalostaa ihmistä. Porvarikodin ihanteeseen kuuluu taulu seinällä. Jos sellaisia ei ole varaa ostaa, hankitaan sellainen, johon on varaa.

Myöhemmin Raijalla ja Erkillä on on ollut varaa ja seinille on kertynyt kaikenlaista.

Kaikki kehystty seinällä ei ole taidekauppiailta ostettua tai lahjaksi saatua. Kiinnostavinta Vajatien seinillä ovat minun ja sisarusteni kuvat. Ne on tehnyt ihan kuuluisa muotokuvamaalari Lasse Marttinen tasan 50 vuotta sitten. Minun muotokuvassani taiteilija on saanut ihmeellisesti vangittua sieraimieni herkän aistillisuuden tavalla, joka vielä puoli vuosisataa myöhemmin on helposti tunnistettavissa. Raija kertoi, että  Marttinen oli meillä Jämsässä viikon lepäämässä ja tuona lepoaikana hän maalasi meistä muotokuvat. Taiteilija oli tätini miehen tuttu. Taiteilijalla oli ollut kuulemma Helsingin kiireisissä taiteilijapiireissä siinä määrin vauhdikasta, että hänet ohjattiin Jämsään virkistymään ja nauttimaan synnittömästä elämästä.
"Juhannus"


Tuo tarina toimikoon aasinsiltana selitykseksi taulujen hankkimiselle porvariskoteihin puolisen vuosisataa sitten. Vanhoista valokuvista, vieraskirjoista ja omien muistikuvieni perusteella luulen, että menneiden vuosikymmenten porvariskodit olivat julkisempia paikkoja kuin nykyisin. Ihmisiä tuli ja meni. Vieraita kävi. Olohuoneet olivat esittäytymisen paikkoja, jossa näytettiin asemaa, sivistystä ja makua: katsokaa, näitä asioita arvostan.

Taulu oli tuossa hommassa varmasti yksi sellainen seikka, jolla haluttiin jotakin ilmaista. Kotien kutsuilla puheensorinaa rytmittivät posliinikuppien reunaan osuvien hopealusikoiden kilinä ja seinällä roikkuvat öljyvärimaalaukset toivat näkyjä toiseen maaailmaan. Se oli aika sosiaalista interaktiota. Nyt ääni, kuvat ja tarinat tulevat tauluteeveestä.  

maanantai 30. marraskuuta 2015

Tavaraa arkistossa

Tähän mennessä umpihulluin vaihe arkistoinnissa on ollut tämän syksyinen yritykseni hahmottaa sitä kokonaisuutta, mistä digitoimani asiakirjat ovat osa.

Koska harrastukseni perustuu kokeilemiseen, eli siihen, että muutan kurssiani tai aloitan uusia asioita tämän arkistointirupeaman aikana sen mukaan, mikä vaikuttaa kiinnostavalta. Ei kovin suunnitelmallista, eikä ammattimaista, mutta amatööri toimii näin. Minä toimin niin.

En aio kaikkea Vajatien irtaimistoa valokuvata ja "arkistoida", mutta tein inventaarin. En vain voinut olla laskematta ja ryhmittelemättä Vajatien tavaraa.

Kotien tavaran määrä ja niiden luokittelu ei ole pelkästään minun vinksahtanut harrastukseni. Monet muutkin ovat erinäisistä syistä kotien tavaroiden luokituksia tehneet. Yksi hauskimmista on Pekka Harnin "Object Categories". Se on muotoilijan näkemys ja visuaalisesti upea esitys tavaroiden luokituksesta. Se perustuu riemukkaaseen tulkintaan (hyöty)esineiden ja työkalujen evoluutiosta ja se päätyy esitykseen, joka tuo mieleeni opiskeluaikoina kalvoille piirretyt strukturaalisemanttiset esitykset merkitysten hierarkkiasta. Elävät olennot -> eläin - > koira -> narttu yms. jne. Harnin luokittelun puute on siinä, että se on kovin hyötykeskeinen. Vasta täydennysosassa nousevat esiin sellaiset turhakkeet, jotka taitavat olla kodin tavaramäärissä kärkisijoilla.

Toinen, ei niin hauska, mutta sitäkin merkittävämpi on Kuluttajatutkimuslaitoksen laatima kodin hyödykeluettelo, joka on julkaistu teoksessa "Mitä kohtuullinen  elämä maksaa". Siinä etusijalla on se, mitä ihminen tarvitsee tullakseen toimeen nyky-yhteiskunnassa.

Kolmas tavaroiden luokittelu löytyy tietenkin meille kaikille tutusta Finto-palvelusta: finto.fi. Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelu näyttää mainiosti yksittäisten tavaroiden aseman sanojen hierarkisessa järjestyksessä. Esimerkiksi tuolit ovat osa huonekaluja ja tuoleja ovat aurinkotuolit, jakkarat, nojatuolit ja työtuolit. Kuten arvata saattaa ei edes YSA pysty antamaan aukotonta hierarkiaa. Keinutuolin asema YSA:ssa on mielestäni pulmallinen. Miksi keinutuoli on SEKÄ huonekalu -> istuin -> keinutuoli ETTÄ huonekalu -> keinutuoli?

Neljäs esineiden luokittelutapa perustuu kodeissa tehtyihin havaintoihin. Mitä ihmiset touhuavat tavaroidensa kanssa? Tällaisesta tutkimuksesta mielestäni mainio esimerkki löytyy täältä: http://msr-waypoint.com/pubs/139769/a10-kirk.pdf.

Näiden esimerkkien innostamana voin esitellä teille oman luokitteluni, josta tulee myös Raijan ja Erkin arkiston tavara-arkiston luokittelujärjestelmä.
Luettelon tekeminen oli hauskaa, mutta ei ongelmatonta. Ei ole ollenkaan helppoa päättää, mikä on yksi tavara ja mitkä sellaisia tavaroita, joita tällaiseen luetteloon huvittaa laskea mukaan. Esimerkiksi valokuvia en ottanut mukaan yksittäisinä esineinä, mukana ovat vain valokuva-albumit. Koska kuvat ovat tärkeimpiä arkistoitavia kodin objekteja, laskin kyllä huvikseni Vajatieltä löytämäni valokuvat ja päädyin lukuun 4907. Voihan luku muutamalla satasella heittää, mutta tuskin tuhansilla.

Hankalaa rajanvetoa oli muun muassa siinä, kun kertakäyttöastiaa käytetään pysyvänä (Flora-rasia pakastinmarja-astiana) tai kun Aku Ankkoja on pidetty tallessa nelisenkymmentä vuotta. Minä laskin Aku-Ankat mukaan, mutta Länsi-Savot jäivät laskematta. Tiskatut ja seuraavaa satoa odottavat Flora-rasiat ovat mukana. Laatikoiden pikkuesineet ovat sinne päin ja mummon vaatekaapille en mennyt.

Arkistossa on nyt kolmisenstaa digitoitua asiakirjaa, joista valokuvia parisataa. Kovin paljon pidemmälle en mene. Esineistä saa luvan riittää huoneiden panoraamakuvat ja muutama näyte ja Raijan muistelu.  

Joka tapauksessa Raijan ja Erkin kodissa on paljon sellaista tavaraa, jotka liittyvät heidän pitkän elämänsä eri vaiheisiin. Kyseessä ei ole vain vanhusten - tai nyt - vanhuksen koti vaan koti, josta ei ole muutettu neljäänkymmeneen vuoteen minnekään, joten siellä on tallessa paljon sellaista tavaraa, jolla ei tässä elämänvaiheessa ole mitään ilmeistä käyttötarkoitusta.

Pelkäänpä pahoin, että kotien tavaran arvo on rahassa mitattuna melko vaatimaton. Koti on arkisto: aika suuri osa esineistöstä on poistettu aktiivisesta käytöstä. Tavaroilla on melkoinen merkitys muistamisessa ja oman elämän sepittämisessä. Ei koti digitoimalla kertaannu, mutta ehkä siitä saa päästettyä helpommin irti, kun tietää, mistä luopuu?

perjantai 20. marraskuuta 2015

Tuoli

Raijan ja Erkin arkistoa on muodostettu kolmisen vuotta. Arkiston tekeminen aloitettiin valokuvista. Vähitellen mukaan otettiin kirjeitä, todistuksia,  ja muita kirjoitettuja, pitkään kodissa säilytettyjä objekteja.

Koko touhu on hieman vaikeasti selitettävää, mutta ehkä tätä pitkään jatkunutta aktiviteettia selittää se, että on hauskaa keskustella ja kertoa asioista, joita nämä objektit herättävät arkistonmuodostajassa ja minussa.

Kaikki nämä tallennettavat valokuvat ja muut ovat kulttuurin saavutuksia, jotka on otettu osaksi kodin piiriä. Kotiin, ainakin minun vanhempieni kotiin, kuuluu tai kuului, hallinta. Kodin piiriin kuului yksiä asioita ja sen ulkopuolelle jotakin muuta. Hallinnan ja hallinnon perusoperaatio on valinta, joka on vallan perusta. Kodin järjestys ja asioidenhallinta ovat ihmiseksi kasvamisen peruskokemuksia.

Se, mitä kodissa on, ja se, mitä pidetään kodin ulkopuolella, ovat asioita, jotka määrittävät sitä, mikä tuntuu kotoisalta ja arvokkaalta. Toisaalta ulkopuolinen on vierasta ja outoa - niin - tai houkuttavaa, mutta kuitenkin toista. Näin suoraviivaista ihmisen arvonmuodostus ei tietenkään ole, mutta jotakin merkitystä sillä, millaisille objekteille ihminen lapsuudessaan altistuu, saattaa hyvinkin olla.

Tavarat ympärillämme eivät vain ole, vaan ne myös vaikuttvat meihin. Monet meistä tekevät työtä, joka ei tuota mitään käsinkosketeltavaa. Työn tulos kuitenkin muutetaan toisinaan näkyväksi ja siirrettäväksi ja uskon, että juuri nämä kosketeltvat, nähtävät tai kuultavat -ja siirrettävät -  ovat niitä asioita, joihin voimme oman vakaumuksemme siitä, mitä olemme, perustaa,

Minulle Raijan ja Erkin arkisto on kokoelma objekteja ja Raijan ja Erkin omia kertomuksia niistä. Vankinta arkiston antia ovat objektit, mutta niillä ei sinänsä ole mielekkyyttä ilman tarinaa ja tulkintaa. Varsinainen huvi syntyy siitä, että arkiston objekteja, tulkintoja ja tulkintojen tulkintoja voidaan asettaa rinnakkain, vastakkain, limittäin, peräkkäin ja niin edelleem.

Siksi haluan mainita arkiston uutuuden. Se on tuoli.


Otin urakakseni joskus syksyllä Raijan lapsuutta dokumentoivan kirjan "Pienokaisesta kansalaiseksi" digitoinnin. Hieno teos, muuten. Se on vuodelta 1914, mutta se on kulkeutunut Alma ja Juho Lavikaiselle kymmenisen vuotta myöhemmin, kun he saivat esikoisensa ja ainoikaisensa, äitini, Raija Lavikaisen.

Tässä lapsen kehityksen kuvaamista varten tarkoitetussa "työkirjassa" tai vuorovaikutteisessa hybriditeoksessa on yhdeksän kuvaa Raijasta. (Kirjasta oman bloginsa joskus myöhemmin.)

Yhdessä kuvassa on yksivuotias Raija, joka nojaa tuoliin. Tuoli on tuttu, koska se on edelleen Raijan kodin kirjastohuoneessa Vajatiellä. Tuoli näyttää kuvassa jo tuolloin, 90 vuotta sitten hieman kuluneelta. Mistä tuoli on peräisin? Miksi tuoli on edelleen tallessa?

Kuunnelkaa Raijan omat muistot tuolista. Lyhyesti: tuoli lienee Raijalla hyvin tärkeän enon, Juhani Petäjän tekemä. Ehkä opettajaseminaarin oppilastyönä tai joskus sen jälkeen? Ehkä tuoli on tehty Emolan koululla Mikkelissä, missä Juhani-eno (joka muuten on syntynyt 6.3. kuten minäkin) oli opettajana? Joka tapauksessa tuoli voi olla hyvinkin satavuotias, se on näyte käytännöllisestä kansakoulustamme ja se on esimerkki siitä, että digitaaliseen perhearkistoon, jonka varsinainen merkitys minun mielestäni on tuottaa uskottavia kertomuksia, pitää kuulua myös jälkiä kolmiulotteisista kodissä säilytetyistä objekteista.

Miten ne arkistoidaan? Siitä myöhemmin.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Petäjäveden aitat

Löysin eräänä iltana Raijan opettajaseminaarin opinnäytetyön vanhojen valokuva-albumeiden välistä. Tosin en ole varma, mikä löydökseni tarkka nimi ja merkitys kansakoulunopettajan koulutuksessa oli 1940-luvulla, mutta Raijan puheiden perusteella uskon, että opinnäytetyö on sana, joka antaa käsityksen siitä, millaisesta dokumentista on kyse.



Raijan opinnäyetyö käsittelee Petäjäveden aittoja. Se on kirjoitettu käsin ja siinä on paljon piirroksia. Se muistuttaa enemmän vihkoa kuin kirjaa. Luin vihkon yhdessä Raijan kanssa noin vartissa. Se oli hauskaa. Raijan tekemät piirrokset ovat kauniita. Käsiala on oudon huolimatonta, mutta teksti on kiinnostavaa ja oli kiva yhdessä Raijan kanssa yrittää saada selvää yksittäisistä sanoista.

Miksi Raija teki tällaisen opinnäytetyön ja miten ihmeessä Petäjäveden aitoista tehty tutkielma millään tavalla valmisti nuorta opettajaseminaarilaista kansakoulunopettajan työhön?

Raija ei ihan tarkasti muista, miksi juuri tämä aihe valikoitui hänelle. Ilmeisesti Raija kyllä halusi tehdä sellaisen työn, jossa hän sattoi hyödyntää taiteellista lahjakkuuttaan. Ehkä kuvaamataidonopettaja on häntä rohkaissut tällaiseen aiheeseen tarttumaan. Epäilemättä työ on tehty kesäloman aikaan ja koska loma on vietetty kotona Petäjävedellä, on tällainen kotiseutuun liittyvä työ sopinut hyvin lomasuunnitelmiin. Onkohan Petäjävedellä kesälomiaan paljon viettäneiden serkkujen, varsinkin arkkitehdiksi opiskelevan Keijo-serkun esimerkki innostanut työhön?

Raija muistaa polkupyöräilleensä näihin kohteisiin, joista hän on piirrokset tehnyt. Piirrokset ovat työn  parasta antia. Teksti on ilmeisesti kirjoitettu melkoisella kiireellä.  On varmaan tullut lykättyä kirjoittamisen aloittamista ja sitten onkin alkanut aika loppua. Näinhän käy tuhansille opinnäytetyön tekijöille kaikkialla Suomessa vieläkin joka vuosi.  

Miten tällainen aihe liittyy kansakoulunopettajan työhön? Tähän varmasti osaa joku asiaan perehtynyt vastata paremmin. Minä vain arvailen. Kansakoulunopettajalta taidettiin odottaa noihin aikoihin muutakin kuin opetussuunnitelman tavoitteiden tehokasta toteuttamista. Opettajilta odotettiin kaiketi jonkinasteista yhteiskunnallista vaikuttamista. Opettajia koulutettiin nuorisotyöhön, työtodistuksissa on maininta käytöksestä ja koko ajan henki on kai ollut sellainen, että opettajalta odotettiin kotiseudun kulttuurin tuntemista ja kotiseutuhengen edistämistä. Kansakoulun alkuperäiseen ideaan taitaa liittyä myös painotus käytännöllisyyteen, joten aihe, jossa käsitellään paikalliskulttuuriin liittyvää kädentaitoa, ei ehkä sittenkään ole ihan outo.

Ja sitäpaitsi. Entä sitten? Eikö opinnäytetyön varsinainen tarkoitus ole kuitenkin siinä, että oppari kirjoitetaan. Harva niitä lukee.  Moderni opiskelu on standartoitua, yhdenmukaista, mitattavaa, suunniteltua ja pitkäjänteistä. Kun kerran on tiettyihin opiskelun käytäntöihin päädytty, ei niitä niin vain muuteta. Systeemi ei toimi, jos kansakoulunopettajat eivät ole vaihdettavissa keskenään. Niinpä jokainen kansakoulunopettaja käy läpi samanlaisen koulutuksen, johon kuuluu myös opinnäytetyön laatiminen. Vaikka sillä olisi vain hento yhteys siihen, mitä luokkahuoneessa täytyy tehdä, kun työt opiskelun jälkeen alkavat. Raijan ystävälleen kirjoittaman 80-vuotispuheen perusteella vaikuttaa siltä, että seminaarin opit eivät muutenkaan ensimmäisessä työpaikassa kovin pitkälle kantaneet.



Oma kokemukseni opiskelijana ja opettajana on harmi kyllä aika sama. Graduni ”Klassifikation der Texte und ihre didaktische Relevanz in einigen finnischen Deutschlehrbuechern” on tehty vain siksi, että pääsisin pois yliopistosta ja saisin maisteritutkinnon. Teosta ei ole koskaan kukaan lukenut, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä minkään tekemiseni kanssa milloinkaan. Sama pätee väitöskirjaani. Niissä ei ole edes kauniita kuvia, niinkuin Raijan aittateoksessa on. 

Kotiarkistojen perusaineistoon kuuluu opinnäytetyö. Ne ovat melkoinen omituisuus kulttuurissamme. Kirja, jota kukaan ei lue, mutta joka on kirjoitettava. No, valmentaahan se bloggaamiseen. Lukemattomien kirjoitusten maa.

Petäjäveden aitat arkistossa